RAKAS OLIVETTI

olivetti2Muistan kuin eilisen päivän, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Vappu oli juuri juhlittu ja viikonloppu tulossa. Perjantai oli siinä välissä työpäivä. Niin ainakin siinä pienyrityksessä, johon tulin sinua tapaamaan tasan 35 vuotta sitten. Tapasimme siis Jyväskylässä siellä Takalankuja kuutosessa, muistat varmaan, vaikka lienet jo suurten näppäinten preerialla. Sinä olit spagettimaan pulska tyttö. En ollut ensimmäisesi, en suinkaan. Ties kuinka mones, mutta sinä olit uskollinen minulle, ainakin ne viisi vuotta, jotka sain opetella käsittelemään sinua. Sanoisin, että et ollut niin herkkä kuin voisi kuvitella, mutta sähäkkä olit. Kun sinua hipaisi tapahtui aina sama, se pieni pyöreä pallo sisälläsi pyörähteli aluksi vimmatusti, ja sitten kun löysit oikean kohdan jysäytit sillä aika paukun keskelle valkeaa paperia. Ehkä en ensimmäisenä päivänä tohtinut juuri koskea sinuun, katselin vain ja ehkä kokeilin miten saisin sinuun eloa. Sain sen pienen apupöydän, jolle sinut kannoimme. Olit todella tuhti tyttö. Siinä sinä sitten odotit minua joka aamu pienen jakkaran kanssa, jota kutsuttiin työtuoliksi. Alkuun oli aika totutteleminen, koska olit melko äänekäs, kuten kunnon italialaiset naiset ovat. Paukuttelit siihen malliin, että heikompi hermoinen olisi luullut minun käyttävän konekivääriä. Sinussa oli siis jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin saanut maistaa. Sinä toimit sähköllä. Siitä varmaan koitui se vimma, millä viskelit valitsemiani kirjaimia puhtaalle paperille. Joskus jouduin toppuuttelemaan sinua. Peruutimme yhdessä askel askeleelta. Sitten sinä hieman nostit hameenhelmaa ja alta paljastui ne pienet keltaiset. Muistat varmaan. Aluksi jouduinkin vaihtamaan niitä harva se päivä, kun korjasin hutilyöntejäsi. Olin niihin osallinen, myönnän kyllä. Sitten yhdessä koitimme peitellä jälkemme ja jatkoimme matkaa uudelleen. Jos muistat, niin minä olin vielä niin nuori ja viaton, en vielä kahtakymmentä neljääkään, kun aloitimme siellä kerrostalon alakerrassa. Onneksi suuret näyteikkunat olivat hyvin teipatut, joten meitä ei päässyt näkemään yhdessä aivan kaikkialta. Ovenvieruspaikka oli vetoinen varsinkin talvella, mutta sinä selvisit siitäkin paremmin, etkä välittänyt vuotavasta nokastani. Luullakseni olin melko hoikassa kunnossa. Sinä tunnuit tuhdimmalta. Roteva ja varma käyntinen olit kuin mikä, eikä sinua tehnyt mieli kanniskella turhan päiten minnekään. Pikkuhiljaa harmaa mekkosi alkoi kiillellä kupeiltaan kovan kulutuksen kovettamana, mutta juuri koskaan sinä et pettänyt minua. Olit aina yhteistyöhaluinen, kaikkina kellonaikoina ja vuorokaudenaikoina ja vuodenaikoina, tulinpa luoksesi missä kunnossa hyvänsä. Sinä otit minut vastaan aina yhtä iloisesti, kun napsautin virrat päälle. Sinä hyrisit tasaisesti, mutta lyöntisi osui mielestäni välillä vähän liiankin kipakasti. En enää muista kuka tai mikä meidät lopuklta erotti. Ehkä sinä sait toisen, kun siirryimme uusiin tiloihin keskelle kaupunkia siihen hienoon saneerattuun Pohjolan taloon. Siellä meillä oli koko kerros, muistatkohan sinä sitä. Koko kolmas kerros oli meidän, siis vuokralla tietenkin. Aivan halpaa ei ollut siellä keskellä kaupunkia ja näin jälkikäteen ajateltuna se reissu olisi kai saanut jäädä tekemättä kokonaan. Me emme olisi sinun kanssasi kaivanneet kaupungin vilinään, mutta toiset tuulet puhalsivat jo silloin. Kaikki merkit alkoivat enteillä eroamme. Aavistelin, että tulisi päivä, jona emme enää näkisi lainkaan. En voisi katsella sinua salaa ovenpielestä, kun toisten sormet koskettelevat sinua, mutta sinä olet uudelle aivan samanlainen kuin minullekin. Ehkäpä oli parasta, että erosimme. Viimeisenä päivänä sinut kaiketi osti joku tuntematon. Jouduit jonkun toisen syliin ja siitä jonnekin tuntemattomaan. Minut kutsuttiin Ouluun. Siellä ei ollut sinun laistasi, ei lainkaan. Yhteisestä matkastamme voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, ehkä useammankin, mutta olkoon. Jääköön ne asiat niiden ikkunoiden sisäpuolelle, sinne missä sinä aina odotit minua. Luotin sinuun täydellisesti, rakas Olivetti.
Saavuin Ouluun kevättalvella ja tunsin olevani nyt täydellisesti vierailla mailla. Olin tullut Pohjois-Pohjanmaalle. Kauppurienkadulla minua odottikin yllätys. Ensimmäistä kertaa tutustuin amerikkalaiseen. Ei toki, ei häntäkään voinut kaunottareksi sanoa, vaikka iskikin vihreää silmäänsä jatkuvasti, ei vain minulle, vaan kaikille. En tiedä sainko ylennyksen vai alennuksen, mutta av-toimittajasta oli tullut av-tuottaja sinne pohjolan perukoille. Näin se maailma kostaa. Muistan, kun eräälle perhetutulle korostin, että Kajaani olisi ehdottomasti pohjoisin paikka, missä voisin kuvitella asuvani. Tämäkin vain siitä syystä, että satuimme olemaan Kajaanissa kylässä heidän luonaan. No, kaikki tietävät missä on Kajaani ja missä Oulu. Palatakseni takaisin ibm2uuteen suhteeseeni, päätin tällä kertaa olla varovaisempi. Kylmän viileä ameriikatar ei jotenkin vetänyt minua puoleensa. Ei edes muotojensa puolesta. Minun mielikuvani Ameriikan tytöistä oli silloin toisenlainen, mutta tämä oli jotenkin kokoon läsähtäneen oloinen, ja sillä vaikutti olevan kallis maku. Työnantajan edustaja teki pian selväksi, että seurustelu uuden tuttavuuteni kanssa olisi vähintäänkin suotavaa, jos meinaan olla Oulussa pitempään.

Kun jäimme kahden kesken, päätin kokeilla kepillä jäätä. Menin kuin varkain hänen luokseen takaapäin ja tutkin miten tehdä aloite. Selvää strategiaa minulla ei ollut. Sitten tuli mieleen, että ameriikattaret varmasti pitävät suoraviivaisesta toiminnasta, joten marssin hänen eteensä, katselin vähän aikaa niitä silmäniskuja ja painoin jotain kohtaa, josta hän ei ilmeisesti sitten pitänyt lainkaan. Vastareaktio oli mielestäni täysin ylimitoitettu, sillä sellaisesta mankelin näköisestä laitteesta hänen vieressään alkoi tulla lattialle metrikaupalla sellaista kapean lakanan näköistä paperia. Ääni oli jotakuinkin sama kuin telaketjutraktorilla. Koitin hipelöidä häntä uudelleen, mutta se ei tuonut merkittävää vaikutusta tapahtumien kulkuun, vain silmäniskut loppuivat ja hänen mykkäkoulunsa päättyi. Muistaakseni ensimmäinen lausahdus hänen taholtaan oli LOAD DIR tai jotain sen tapaista, en muista tarkkaan, koska häpesin käyttäytymistäni ja koitin torjua suuremmat vahingot. Minulla ei ollut mitään hajua kuinka lepytellä tätä neiti IBM:ää. Lattian ollessa tulvillaan valkeaa paperia, pahaksi tai sanoisinko hyväksi onnekseni, työkaveri piipahti huoneeseen ja pelasti nahkani. Hän oli tottunut näihin ameriikan metkuihin. Sain lyhyen kurssituksen kuinka näitä, vasta maahan tulleita, täytyy käsitellä, eikä aikaakaan, kun istuin aamut ja illat näpyttelemässä kaikenlaisia komentoja tälle uudelle kumppanilleni. Olin jo melkein kolmekymppinen ennen kuin menetin neitsyyteni tälle ameriikan ihmeelle. Sähköä sekin rakasti, ehkä enemmän kuin minua. Luulen, että suhteemme oli alusta alkaen platoninen. Teimme yhdessä vain kaiken välttämättömän, ei juuri muuta. Minusta hän oli jotenkin niin hankala verrattuna entiseen makaronimaan kiharasääriseen Olivetti Lexiconiin. Yhteinen elomme ei ollut pitkä. Vain kerran ehti silloinen toimitusjohtajamme käymään Oulussa näyttämässä krokotiilinnahkaista lompakkoaan. Sitten puhalsivatkin jo toiset tuulet. En tiedä kuinka tälle ameriikattarelle kävi, enkä rehellisesti sanottuna ollut hänestä niin kauhean innostunutkaan. Kiukutteli kaiket päivät milloin mistäkin, enkä minä osannut kai oikein käsitellä niin vaativaa, mutta vähän antavaa tapausta oikeilla otteilla. Lienen ollut kömpelö tomppeli hänen pienissä mikroaivoissaan. Sitten tapahtui lyhyessä ajassa melko paljon. Jostain syystä Oulussa syntyi paljon irtosuhteita, enkä muista kaikkia läheskään. Eri värisiä oli, sen muistan. Oli myös kevyttä ja helposti mukaan houkuteltavia, mutta ei yhtään sellaista, jonka kanssa olisin halunnut lopullisen liiton, ennen kuin lähdin omille teilleni. Olkoot ouluttaret rauhassa tältä osin. Kiitän kuitenkin arvokkaista kokemuksista, mutten halua palata kenenkään luo erityisemmin.
Siinä sitten elettiin aivan kahdeksankymmen luvun loppua. Ne, jotka muistavat, muistavat varmaan kuinka lujaa Suomessa meni. Valuuttalainat olivat vapaita ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista, lainaa saivat kaikki, eikä kukaan puhunut takaisinmaksusta mitään. Siinä sivussa suuret ulkomaiset sijoittajat alkoivat tyhjentää valtion kassaa hyvän vaihtokurssin turvin. Samaan aikaan minä sain tutustua oikeaan japanittareen. Tiesin, että heitä oli maassamme jo ollut jonkin aikaa, mutta en ollut koskaan törmännyt yhteenkään, kunnes eräs Mikro-Kari esitteli meidät. Kaikkeen aikaisempaan verrattuna tämä nousenvan auringon tytär oli sorja kuin perhonen, sekä vaatimattoman oloinen. Heti ensinäkemältä hänen oranssit kasvonsa viehättivät minua. Kun esittelimme toisemme, sain tietää, että tämä siro kaunotar oli Toshiba san. Hänet nähtyäni en enää vilkuillut muualle. Sydämeni hakkasi ja halusin hänet omakseni hinnalla millä hyvänsä. Ehtona oli vain se, että esiliinaksi mukaan oli otettava hänen pikkuveljensä Brother san. Aluksi en täysin ymmärtänyt mitä hyötyä tästä järjestelystä olisi, koska lupauduin heti vain tälle uudelle sakuran kauniille kevyelle ilmestykselle, jota ei koskaan enää tarvitsisi vaihtaa uuteen, niin se Mikro-Kari minulle vakuutti ja minä uskoin. Otin oitis Toshiba sania kädestä ja vein hänen kotiin. Hänen kanssaan oli helppoa missä vain. Kaikki entiset olivat jököttäneet vain kädet puuskassa töissä tai joskus kotona, mutta aina oli ollut hankalaa, jos joutui vaihtamaan paikka. Toista oli tämän japanittaren kanssa. Hän kulki aina mukanani kaikkialle minne vain halusin. Tuohon aikaan tosin ei ollut vielä oikein tapana kuljeskella sillä tavalla yhdessä, ei varsinkaan business kuvioissa, mutta minä päätin pitää rakkaimpani aina lähellä. Pikkuveli sai sitten pysyä enemmän kotosalla, koska hänen maailmansa oli vielä liian mustavalkea, vaikka muuten toimi laserin lailla. Muistan ne kauhun hetket, kun erään kerran olimme toimistolla ja rakkaani suistui lattialle. Suomalainen sosiaaliturva ei ylettynyt kaukomaan kaunottareen, mutta onneksi vakuutukset olivat kunnossa, enkä menettänyt kasvojani ja hän sai lahjaksi uuden plasmanäytön. Me olimme moderni pari.
Samalla, kun kumppani keveni, alkoi omat kilot lisääntyä. Tai ainakin se tuntui siltä. Olimme myös onnellinen pari, tämä Toshiba san ei kiukutellut koskaan, vaan täytti kaikki toiveeni mukisematta, hiljaa ja täsmällisesti aina ja kaikkialla. Liitostamme oli tuleva ikuinen. Edelleenkin pidän hänestä huolta ja hän asuu talomme yhteydessä olevassa naapurirakennuksessa. Vaikka ikää on tullut, hän on aina käyttövalmiina, tosin voimat ovat käyneet vähiin, enkä halua enää rasittaa sulotarta enempää kuin on tarpeen. Silloin tällöin tapaamme vanhojen hyvin aikojen muistoksi. Taputtelen hieman ja koskettelen kauniita näppäimiä, jotka ovat edelleen kuin uudet sekä pyyhin pölyt plasmanäytöltä. Toshiba san on hyväksynyt täysin oman osansa, eikä ole pistänyt pahakseen, vaikka olen joutunut kutsumaan nuorempia voimia apuun. Ehkä sitä asiaa helpottaa se, että lähestulkoon kaikki hänen jälkeensä tulleet ovat olleet saman sakemaan tuotteita. Tämäkin, joka on palvellut minua jo kohta viisi vuotta, SONY san. Tämä on oikein ketterä ja hyvätapainen. Muistaa tosin paljon enemmän asioita kuin Toshiba san koskaan, mutta en osaa sanoa muistaako paremmin. Minulle riittää hyvä yhteistyö ja luotettava varmuus. Viime vuodet on ollut tosin tyrkyllä omenatuotteita ja on sellainen nytkin, mutta häntä vaivaan lähinnä työaikana. Mukava tyyppi, ei valittamista, mutta se ei ole oma, kuten Toshiba san ja SONY san ja ne kaikki muut. Mutta totuus lienee se, että tänä päivänä kaikki on niin pientä ja kevyttä, että ei sanotuksi saa. Oli jo melkein unohtua, että onhan minulla omakin omenatuote, ellei peräti parikin. Mutta niistä ei niin lukua, kun ovat verrattain uusia tuttavuuksia, eikä niistä enää ota selvää mitä ovat, vai ovatko mitään. Kaikki käy ja kääntyy mutkalle ja silmissä vilisee, niin nopeita ne ovat nykyajan pimut. Painon suhteen näyttää balanssi vain pysyvän. Mitä enemmän nämä tuttavuudet pienenevät, sitä tuhdimmaksi käy tuottaja. Kaikesta ei saa enää selvää, niin ovat vilkkaita vilkuilemaan muihin suuntiin, nyt on pidettävä vain pää kylmänä ne viimeiset vuodet, joita lienee vielä puolen tusinaa jäljellä, semmingin jos Luoja suo ja herrat sallivat. Mutta yksi on varmaa, Toshiba san odottaa Villa Marimissa sisällöntekijän paluuta viestinnän viidakoista!
content 2

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *