SINÄ OLET SANOMA

Englanninkielessä on sanonta WYSIWYG (what you see is what you get). Tämä näyttää pitävän paikkansa sanatarkasti henkilön kohdalla, jota halusin tarkastella hieman pintaa syvemmältä, varsinkin kun tietoa oli tyrkyllä puoleen hintaan Elisan kirjakaupassa. Laitoin bitit liikkeelle ja tein kaupat 12,90€, niinpä siirtyi tablettiini kaikki 346 digitaalista sivua täyttä tekstiä. Kannessa komeili tutun näköinen mies. Aivan kuin tuntisin hänet paremminkin, vaikka en ole nähnyt muuta kuin median välittämänä. Jostain syystä tämä mies resonoi paremmin kuin monet muut.  Näin on ollut jo pitkään ja viime aikoina etenkin. Vaatimattoman oloinen, yleensä vähän hämillisen oloisena hymyilevä, perussympaattinen Juha Sipilä. Mies, joka herättää luottamusta olemuksellaan jopa takarivistä. Näin kävi siellä eduskunnassa, jossa hän ei halunnut uutena kansanedustajana eturiviin, vaikka olisi siihen ollut oikeutettu. Ei, hän tyytyi osaansa siellä takana tarkkailemassa ja harvakseltaan ottamassa osaa keskusteluun suuressa salissa. Vasta ansaittuaan paikan vaihdon, hän siirtyi lähemmäs puhemiehen koroketta. Moni olisi mennyt sutena, jos olisi vain päässyt. Tällä kansanedustajalla taitaa olla se itsetunto kunnossa, ei tarvitse pullistella tarpeettomasti, eikä heittää herjaa toisista vain saadakseen huomiota. Sen hoitavat eduskunnassa aivan toiset tyypit. Silentium.

No, mitä me tiedämme hänestä. Kaiken sen, minkä media on myllännyt ylös alaisin ja sitten vielä kerran takaisin ja uudelleen. Eipä ole juuri mitään irronnut. Kaivettu on oikein olan takaa, että eikö nyt sittenkin jotain luurankoja olisi jäänyt johonkin kaappiin. Eipä näytä olevan. Miljonääri ja lestantti. Se on tuotu jo tuhottoman monta kertaa esiin. Ensimmäinen pitää paikkansa, jälkimmäinen ei. Taitavana yrittäjänä vaurastunut rauhansanalainen, siten häntä voi määrittää ehkäpä asiallisemmin ja niin hän määrittää itsekin.  Se, että joku menestyy taloudellisesti on jotenkin siedettävää, mutta että sen päälle vielä lestadiolainen! Se tuntuu askarruttavan monia, mutta miksi ihmeessä?

Miten tämä Sipilä on häirinnyt kenenkään toisen vakaumusta tai tuonut omaansa esiin? Onko hän ollut tuputtamassa ja käännyttämässä toisia omaan uskoonsa? Ei ole, eikä tule. Hänellä ei ole siihen mitään tarvetta. Kaiken lisäksi näyttää olevan varsin suvaitsevainen poliitikko, vaikka sanoikin, että ei tule insinööristä politrukkia. Toisin on käynyt ja niin on hyvä, sillä mitä siitä muuten tulisi, jos ei alkaisi oppia niitä politiikan alkeita, kun sinne politiikkaan on kerran mennyt. Tai, ei mennyt, vaan kutsuttu. Hänelle tehtiin tilaa, jotta voisi ottaa osaa Suomen tulevaisuuden kohentamiseen. Keskustahan oli aivan rapakunnossa, niin taloudellisesti kuin henkisestikin edellisten vaalien jäljiltä. Moni kuvitteli, että aurinko laskee alkiolaisen aatteen ylle pikkuhiljaa ja niin olisi saattanut käydäkin, ellei tätä Sipilää olisi löytynyt sieltä Kempeleestä.

Aikamoinen kvanttihyppääjä tämä Juha Sipilä taitaa olla. Tiistaina syntynyt sunnuntailapsi, näin kerrottiin Risato Uimosen väsäämässä kirjassa ”Juha Sipilä, Keskustajohtajan henkilökuva”.  Kirja on sinänsä melko puuduttava, kaikilta muilta osiltaan pitsi niiltä, missä kerrotaan päähenkilöstä itsestään. Polittisten tapahtumien ja käänteiden kuvaaminen olisi voinut jäädä vähemmälle, sillä ne tiedetään jo ennestään ja niille, jotka eivät seuraa politiikkaa, kirjan tietyt sivut ovat vain turhaa jaaritusta. Mutta täytyyhän sivumäärä saada kohtuulliseksi, kun oli sentään tulevasta pääministeristä kysymys. Kirja on tuore, sillä se tuli painosta tänä keväänä Minerva Kustannus Oy:n tuottamana. Painetun kirjan sivumäärä on 431 sidottuna kaikkine kuvaliitteineen. Kirjastosta löydät sen luokan 99.1 kohdalta, mars mars!

Siis tämä Sipilä nousi kansanedustajaksi ensi yrittämällä 2011, saman keväänä hänet valittiin eduskuntaryhmänsä varapuheejohtajaksi ja kesän 2012 Keskustan puoluekokouksessa puoleen puheenjohtajaksi. Siinä oli Keskustan vanhoille kehäketuille nieleskelmistä, mutta hyvin ovat hekin osastaan selvinneet. Paavokin. Se ei tietenkään ole yllätys, että tämän Paavon mielestä hallitusohjelma olisi voitu kirjoittaa toisinkin. Niin olisi, mutta onneksi sitä ei ollut suhraamassa tämä Paavo vaan Juha. Aloittaneen hallituksen osa ei ole kadehtittava, sillä mitään hyvää ei ole jaettavana, ainakaan siten, että kaikki laulaisivat hoosiannaa ja löyhyttelisivät palmun oksilla El Kaminalla kaahailevaa pääministeriä. Ei toki, nyt on jätetty häkäpöntöt kotiin, sinne Kempeleeseen ja surautellaan äänettömästi Teslalla sinne minne ministeriaudilla ei tohdi hurauttaa. Turha luulla, että tämä mies pröystäilee. Hän vain toteuttaa sitä mihin uskoo. Ja hänellä on varaa siihen ja niin pitää ollakin. Muistutan vain, että kun Juha Sipilä sai miljoonansa ja toimittaja tivasi häneltä, mitä nyt tapahtuu, kun on niitä miljoonia vaikka toisille jakaa, niin tämä vaatimaton mies totesi, että voisihan tuota ostaa vaikka uudet kengät. Ukkovarvas paistoi jo kengänraosta. Ja on hän jakanut muillekin, tosin siitä hän ei juuri ole ääntä pitänyt. Hän on auttanut ja auttaa niitä, jotka viime laman jälkeen joutuivat kammottavaan velkaloukkuun. Kuka toinen on tehnyt mitään vastaavaa, siis omilla rahoillaan. Jos joku tietää, niin ei muuta kuin viestiä palautelaatikkoon ja akordirahastoa perustamaan.

Nyt on vain oltava malttia ja kypsyyttä katsoa. mihin kaikki johtaa, ja mitä pääministeri Sipilä saa esikuntineen kaikaan. Alku on ainakin lupaava, vaikka rannallejääneet kuinka mouruavat. Se lienee heidän osansa, sallittakoon se heille.
Pari kertaa tässä matkan varrella on kylmännyt. Kaksi kertaa on Juhaa muistutettu henkilökohtaisesti ja kerran läheisen kautta. Näissäkin tilanteissa tämä nöyrä mies on osoittanut oman vakaumuksensa mukaisen suuruuden saaden varmasti meidän kaikkien myötätunnon osakseen. Kaikilla meillä on ristimme, niin pääministerillä, puoluejohtajalla kuin maisterilla Mönnissäkin. Ei niitä voi, eikä pidä alkaa vertailla. Kaikki on otettava vastaan ja jatkettava matkaa, kun sen aika on.

Perusteellinen tuntuu tämä meidän diploomi-insinöörimme olevan. Opetteli viisi kurssia ruotsiakin, kun sitä tarvitsee jonkin verran, vaikka Alex osaa paremmin ja paikkaa tarvittaessa. Näyttää siltä, että tämä mies perhtyy kaikkeen mihin ryhtyy ja sitten tekee kanssa sen minkä lupaa. Ja tekee sitten perusteellisesti, tervan kanssa, ilman kimurantteja poliittisia pelejä. Liekö sitten mahdollista, että aika muuttuisi tämän miehen mukana politiikassa. Se jää nähtäväksi, mutta jotain on ilmassa.
Ehkä meitä suomalaisia  yhdistää aina se, kun olemme totaalisesti ureassa. Niinhän se on jääkiekkomaajoukkueellakin, ensin on otettava turpiin ja sitten aletaan pelaamaan. No, nyt on jo otettu köniin aika lailla, joten on aika alkaa pelaamaan Suomi kuntoon! Ilmeisesti Juha Sipilä on saanut Väinö Tannerilta vinkin, ”kun kaikki muu epäonnistuu, niin kannattaa yrittää yhteistyötä.”  Tämän Suomen 14. pääministerin vinkistä olisi kannattanut ottaa vaarin myös Tannerin toverit eli demarit, mutta nyt näin. Lammas on laakea elän.

Kukaan ei usko, eikä oletakaan, että Juha Sipilällä olisi joku brändinrakentaja tai imagon meikkaaja jossain taustalla. Kyllä tämä sympaattinen, mutta määrätietoinen mies tekee aivan itse sen, mitä on tehtävissä, kuten hän itse toteaa tuoreena puoluejohtajana 5.9.2012, ”yrityselämässä pärjäsin, kun olin oma itseni. En näe syytä toimia toisin politiikassa”. Näin soisi muutaman muunkin toimivan, vai mitä. Kaikilla ei vain kestä se kantti, siitä se vaan.

Marshall McLuhan totesi, että ”väline on viesti”, Roger Ailes puolestaan, että ”sinä olet sanoma”. Niinpä voinkin mainiosti iteroida, että ”Sipilä on wysiwyg”, sanan mukaisesti. Kaikkea parasta matkaan kaima!

SOMEPAASTO JA VEHNÄKIELTO

Somepaasto on nyt puolessa välissä. Vieroitusoireet ovat jo hävinneet, eikä sormet hypistele applikaatioiden kuvakkeita eri päätelaitteissa. Muutamia kertoja on täytynyt antautua, mutta vain työn vaatimiin ryhmiin, joista olikin puhetta paaston alussa. Kimistä ei ole juuri kuulunut, mutta uskon, että veli on uskossa vahva. Enpä oikein osaa sanoa mitään varmaa, kun nyt emme ole olleet siellä naamakirjassa ja mitä muita niitä nyt olikaan.
Puolivälin krouvissa ensimmäisenä nousee mieleen se, että elämää on todella somen ulkopuolella. Ai, kuinka sen voi niin varmasti todistaa. No esimerkiksi siten, että kiinnitin kaksi hyttyspyydystä pihapuihin. Nyt vain jännäämme tuleeko pönttöihin asukkeja. Tilanteen seuraaminen on vähintään yhtä jännää kuin instagramin kuvapäivitykset.  Toivotaan, että kohta kuulemme twiittejä oikein livenä. Toinen havainto on se, että pihatyöt ovat hyvällä alulla yllättäen ja hiekkaa olen jo levittänyt nurmikolle varmaan toista tonnia kamppaillessa sammalta vastaan ja kolmanneksi olen juuri saanut ensikosketuksen nurmikon leikkaukseen.
Kaiken tämän lisäksi törmäsin eilen mielenkiintoiseen kirjaan aivan sattumalta poiketessani Suomalaisessa kirjakaupassa. Ensin en meinannut löytää juuri mitään, kun käyntini oli ensimmäinen sitten suuren  kirjakaupan uudistuksen. Keskelle kirjakauppaa siellä Isossa Myyssä on laitettu nyt sellainen palvelukeskiö ja kaikki kirjat ovat sitten ympärillä olevissa hyllyissä. Näin varmaan palvelu on joustavampaa, vaikka se on ollut aina erittäin hyvää tässä kirjakaupassa.
Kiertelin siis kaupan läpeensä ja katselin mitä löytyy mistäkin, kunnes päädyin hyllyn ääreen, jossa oli alennettu hinta eräällä kirjalla. Hamusin kirjan käteeni ja tutkin, mikä on tämä teos, joka maksaa nyt vain 14,95.
Kannessa oli teksti ”Eroon vehnästä”. Lisäksi kannessa todetaan ”Tiesitkö, että täysjyvävehnäleipä nostaa verensokeria enemmän kuin valkoinen sokeri?” Jassoo, ja kukahan tämän takana oikein on. No, nimi näkyy kannessa, William Davis. Mietin, että mikähän huru-ukko tämäkin taas on. Onhan näitä nähty ja luettu metreittäin. Mistä on siis tällä kertaa kysymys. Oli siis käännettävä roopuska ympäri ja paneuduttava takakannen tekstiin. Takakansitekstin puolesta välistä tarttui silmiini etenkin tämä maininta, ”Eroon vehnästä kertoo miten jokapäiväisestä leivästä on tullut maailman epäterveellisin ruoka-aine, miten se vaikuttaa terveyteen ja miten vehnäriippuvuudesta pääsee eroon.”

No, luin vähän enemmänkin ja sitten mietin olenko minä veh-nä-riip-pu-vai-nen? Eikä aikaakaan, kun jouduin nostamaan kädet ylös. Olen minä ja olet luultavasti sinäkin. Kaikkihan me olemme. Tai ainakin suurin osa. Mutta miksi? Vastaus on helppo, mutta jos haluat varmistuksen, niin kipin kapin kauppaan ja kirja käteen. Itseäni puhutteli erityisesti se kohta, jossa kirjan sisältöä vilkuillessani huomasin, että jos pääsen vehnästä eroon saatan päästä samalla eroon jatkuvista nivelkivuista ja siinä sivussa muutamasta kymmenestä ylimääräisestä liikakilosta. Aika kova porkkana! Mutta missä on keppi. Sitä en jäänyt kirjakauppaan etsimään, vaan kävelin kassalle siihen palvelukeskiöön kuin teuraalle menevä lammas. Siinä sitten kanta-asiakaskorttia kaivellessa sattui silmään tiskillä olevat Kalevalakorut. Napparin siitä sen pöllöriipuksen vaimolle pikkutuliaiseksi, semmingin kun hän sai kahden vuoden opinnot päätökseen ja on nyt pätevä pedagogi niin Suomessa kuin Jaappanissakin. Laittoivat oikein kauniiseen pakettiin ja sitten lampsin parkkihalliin ja kohti kotia. Kirja kuumotti jo suomalaisen 15 senttiä maksavassa muovikassissa. Että oikein pääsisin nivelkivuista ja liikakiloista eroon! Kaasu pohjaan ja kotiin lukemaan lisää, 345 sivua pehmeäkantisen välissä lupasi kovaa asiaa.

Arvelin sitten, kun avasin kirjan, että tämä on varmaan taas joku niistä amerikkalaisista ihmelääkkeiden myyjistä, joka lupaa, että kun luovun vehnästä, niin velatkin muuttuvat saataviksi. Mutta ensimmäinen tunti meni kuin siivillä. Tämä ameriikkalainen sydänlääkäri viittasi myös suomalaisiin tutkimuksiin ja tilastoihin. Hmmm…. tällaista ei olekaan aivan kaikissa kirjoisssa ollut. Onko tämä oikein lokalisoitu, siltä ainakin tuntui. Hitto soikoon, melkein kaikessa on vehnää. Ette varmaan usko ennenkuin itse tutustutte asiaan. Siinä nousi tukka pystyyn, että jääkö mitään jäljelle, mitä voi suuhunsa pistää. Sitten vähän helpotti, kun huomasin, että juusto on sallittua, koska se olisi ollut todellinen vastaisku, jos sekin olisi viety minulta.  Tämä kirjoittaja on itse kokenut sen mistä kirjoittaa, joten tietää mistä puhuu. Lisäksi tuhannet potilaat ovat saaneet tällä opilla parannuksen elämäänsä ja sen myöstä välillisesti ovat ne velatkin alkaneet muuttua saataviksi.

Markkinoin asian vaimolleni, joka meillä tekee ruoan ja hyvää tekeekin. Hän otti oitis selvää asiasta aina Jaappania myöten ja jo illallisella olikin tarjolla vehnätöntä pöydässä. Ja aivan herkullista se olikin. Täytettyä paprikaa ja lohta ja vihanneksia ja vichyä.  Tästä se lähtee. Ainakin aion koettaa, mutta onnistuuko kaksi kovaa koetosta yhtä aikaa, tämä somepaasto ja vehnäkielto. Jää nähtäväksi, onneksi pääsen harjoittelemaan kesävapaan aikana, joka sekin alkaa parin viikon kuluttua. Josko sitten syksyllä olisi jo vaikutukset nähtävillä ja työpaikan sadat portaat olisi helpompi kiivetä ylös ja alas ilman kipua!

Voisi sanoa, että pitkästä aikaa tietokirja, joka sai aikaan tekoja. Suosittelen sinullekin, mutta jos hillomunkki on se elämän eliksiiri, niin sitten jätä väliin. Uskallan kuitenkin väittää, että harkitset kovasti, kun olet kirjan lukenut. Ja uskon, että voisin melkein lainata tämän Kimillekin, jos jossain törmäämme, viimeistään sitten 17.7. siellä somessa!

KOIRA PALAA OKSENNUKSELLE

Helatorstai sopi hyvin siihen, että sain luetuksi loppuun tiistaina ostamani kirjan. Ulkona on kalsea ja välillä sateinen keli, joten Timo Soiniin tutustuminen sopi maniosti. Peruspomo oli Prisman kirjaosastolla tyrkytyksessä. Olivat laittaneet kirjat siihen heti sisääntuloväylälle, joten se on monesti hankala paikka meikäläiselle ohittaa, varsinkin jos huomaa jotain mielenkiintoista. Tällä kertaa vaimoni osoitti yllättäen minulle kirjaa, joka oli nyt myynnissä viiden euron kappalehintaan, vaikka teos oli melko tuore. Otin kirjan käteen ja tunnustelin sitä. Jotenkin se pyysi minua siirtämään itsensä ostoskärriin. Ei pohjalle vaan siihen telineelle, johon lapset istuvat. Mietin muutaman sekunnin. Viisi euroa ja Timo Soini. Mitä minä oikeasti tiedän hänestä. Ai niin, Maisterisjätkähän löytyy kyllä hyllystäni, muistin yllättäen. Piti oikein myöhemmin tarkistaa, kyllä se nojasi John Lennonin elämänkertaan ja Juho Rissanen Soiniin. Hintaryhmä C, olin siis hankkinut pokkarin, jonka tämä sanankäyttäjä oli saatesanoilla vahvistanut 22.2.2011 siellä Iivisniemessä. Näytti olevan jo 4. painos, ensimmäinen oli putkahtanut tähän maailmaan 2008. Ollakseni rehellinen, kuten aina olen, niin en muistanut mitään tästä kirjasta, paitsi että SMP romahti ja Soini nousi. Ja että mies on potkupallo- ja ravihullu. Ja että sillä pitää olla tavallista paksumpi nahka.

Nyt se oli siis laitettu ostoskärriin ja toin sen kassan kautta kotiin. Sijoitin viisi euroa tutustuakseni uudelleen Timo Soiniin. Suoraan. Mies miehelle. Rehellisesti. Joka sivun lukien. Ja kuinka ollakaan, tämä Peruspomo tempaisi mukaansa, niin että en malttanut lopettaa ennen  takakannen ilmestymistä. Nyt se on siis imaistu, sillä eihän 307 sivuun voi kauan mennä. Varmaan voidaan sanoa, että tämä tarina on yksi merkittävistä, Suomen poliittisessa historiassa, mikä sekään ei ole niin hirveän pitkä. Näyttää kuitenkin siltä, että tämä Soini on tehnyt sen viidessätoista vuodessa, minkä vanhat valtapuolueet ovat tehneet sadassa vuodessa. Muistuttaa vähän Japanin ylösrakentamista toisen maailmansodan jälkeen. Ahkera ja työteliäs on pitänyt olla. Siinä ei saa usko paljon horjua ja omaan asiaan on uskottava satakymmen prosenttisesti. Niin näyttää käyneen. Kaiken kaikkiaan tekstistä välittyy se, että tämä Soini on perusrehellinen suomalainen mies. Tarkoitan tällä sitä, että en epäile hänen sanojaan, enkä ajatuksiaan, vaikka en perussuomalainen olekaan. Halusin etsiä ja tutkia, mitä tämän persoonan takana oikein on. Uskoakseni valtaosa väestöstä muodostaa mielikuvansa tästä karismaattisesta katekeetasta vain median välityksellä ja siitäkin ehkä jää parhaiten mieleen valintamyymälöiden kassojen edessä olevat lööpit lehtitelineissä. Mitä joku Hakkarainen tai Halla-aho on toilaillut silloin ja tällöin. Nämä ovat leimanneet paljolti koko perussuomalaisten kaartia. Jo tämän vuoksi, tämä Peruspomo kirja, kannattaa lukea. Sittenpä tiedätte, mitä Soini ajattelee ja miksi, näistä median luomista aika marginaaleista ilmiöistä. Aika paljon myös on siedettävä puolueen puheenjohtajana sekä sisältä, että ulkoa tulevan ristipaineen välissä. Nyt kun on myös tämän kirjan lukenut voi sanoa, että niin soisi toimittajienkin tekevän. Aika vähillä eväillä näyttävät käyvän tämän miehen ja puolueensa kimppuun. Ostakaa hyvät journalistit, saatte sen nyt viidellä eurolla, sieltä Prismasta, osaistte kysyä muutakin, kuin paljonko Hesarin etusivu maksaa.

Yksi keskeinen ajatus, mikä on vaivannut itseänikin, tulee hyvin esiin Soinin kirjassa. Näyttää käyneen niin täällä rakkaassa kotomaassamme, että on syntynyt ”oikeassa olevien luokka”. Siis ne, jotka määrittävät, mikä on oikein ja mikä ei. Jos on tämän ”oikeassa olevien ryhmän” kanssa eri mieltä, niin silloin saa leiman otsaan. Oikean Kainin merkin, sellaisen stigman, että muutama aika takaperin olisi viety roviolle oitis. Sinne joutuisi kaikki miehen ja naisen välisen avioliiton puolustajat tuota pikaa ynnä muut. Luulisi kuitenkin demokratian edustavan sitä, minkä Winston Churchill puki oivalla tavalla sanoiksi:”Puolustan viimeiseen asti sitä, että voit olla kanssani eri mieltä.” Tätä mieltä näyttää olevan tämä peruspomokin, mutta nämä ”oikeassa olijat” eivät taida enää tuntea koko Winstonia.

Entä sitten median luoma kuva näistä perussuomalaisista ja maahanmuutajista. Omakohtaisesti olen saanut tuta, että hyvin on sanoma mennyt perille. Tämä on aihe, joka koskettaa täällä Mönnissäkin. Vaimoni muutti tänne keskelle metsää sieltä nousevan auringon maasta ja on moneen otteeseen esittänyt hieman hämmentyneitä ja pelokkaitakin ajatuksia lukiessaan näiden perussuomalaisten näkemyksiä median välittäminä. Olen joutunut moneen otteeseen selittämään, että Soini ei ole rasisti eikä hänellä ole muukalaisvihaa, eikä muutakaan vihaa tai no, ehkä on. Hän vihaa niitä ”lapasia”, joista hän mainitsee moneen otteeseen tässä kirjassaan. Olen samalla koittanut viestittää, että rakas vaimoni kertoisi myös muille ulkomaan eläville, että kaikki ei ole ihan juuri niin, kuten media antaa ymmärtää, mutta vaikeaa se on. Jotenkin tämä kirja saa minut ymmärtämään Soinia ja hänen hankalaa asemaansa. Aivan kuten Forrest Gump sanoi, ”on varmaan vaikeaa olla kuningas” tai ”elämä on kuin suklaarasia, ei koskaan tiedä mitä saa”, varsikin silloin kun mukaan sujahtaa yhdenasian fanaatikkoja tai konjakkia pullonsuusta juovia sahureita ähläm kannanottoineen. Näistä se media syttyy melko vähillä puilla, lainatakseni Soinin kielikuvaa, jonka hän oli saanut puolestaan kentältä. Kirjassa myös kerrotaan, kenen vaimo syttyy melko vähillä puilla. Varmaan saan tämän kielikuvan lainaan myös, niin mukavalta se maistuu savolaisessa suussa. Sain vitosella hyvän kielikuvan, joten raha ei mennyt hukkaan ja kaikki muu on vain katetta niille ajatuksille, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Olen siinä tämän peruspomon kanssa täysin yhtä mieltä, että kaikki ne sadat tuhannet äänestäjät, jotka antoivat viime ja edellisissä vaaleissa äänensä tälle peruspuolueelle, eivät voi olla väärässä. Ei toki. He ovat oikeassa. He ovat tehneet oikean valinnan. Muuten he olisivat äänestäneet jotain muuta puoluetta tai ehdokasta. Perussuomalaisilla on täysi oikeus olla perussuomalaisia, he eivät tarvitse siihen meidän lupaa eikä hyväksyntää. Kerrassaan naurettavaa se, että aina he joutuvat selittelemään tekemisiään. Jotenkin tulee sellainen olo, että näitä tavallista tavallisimpia kanssakulkijoitamme vähättelee jotenkin itseään parempina pitävät ihmiset. Kuitenkin, jos pannaan sukututkijat asialle, niin ei tarvitse kauan kaivella kun näiden kaikkein pahimmin suutaan pieksävien taustalta löytyy samat juuret ja sukututkijalle on parempi maksaa 600 euroa, että pitää suunsa kiinni. Suomalainen sivistys on niin ohutta ja viimehetkessä syntynyttä, jotta parempi olisi vaan antaa kaverille tilaa ja hyväksyä sellaisena kuin on. Se viesti välittyy peruspomon rivienvälistä ja suoraankin. Lukekaa itse.

Aivan oikein. Tiedän mitä aiotte nyt sanoa. Kirjahan on sen Soinin kirjoittama. Eikö se silloin ole subjektiivinen näkemys omasta itsestä ja omasta asiasta. Totta kai on. Niinhän tulee ollakin. Onko joku joskus onnistunut tarkkailemaan itseään objektiivisesti. Kertokaa se, niin heitän sen ensimmäisen kiven. Kyllä Soini itsellenkin antaa omalla sanasepon tyylillä piiskaa. Hän näyttää olevan sinut itsensä kanssa. Se ainakin vahvistui kirjaa lukiessa. Katsotaan, mitä hän kirjoittaa neljän vuoden kuluttua. Tämän kirjan ajatukset loppuvat juuri ennen vuoden 2015 vaaleja, mutta loppupuolella jo Sipilän nimi vilahtelee tiuhaan.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita tämä peruspomo kutkuttaa. Soini ei kuitenkaan paljasta, mitä tapahtui siellä irlantilaisessa kappelissa, joka muutti hänen elämänsä. Ulos tuli toinen mies, kuin se, joka oli mennyt sisään. Sen sijaan kirja paljastaa sananasta sanaan suomeksi, mitä Wall Street Journalissa Timo Soini kirjoitti ja milloin koira palaa oksennukselle!

Ganbatte Timo san!

RAKAS OLIVETTI

olivetti2Muistan kuin eilisen päivän, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Vappu oli juuri juhlittu ja viikonloppu tulossa. Perjantai oli siinä välissä työpäivä. Niin ainakin siinä pienyrityksessä, johon tulin sinua tapaamaan tasan 35 vuotta sitten. Tapasimme siis Jyväskylässä siellä Takalankuja kuutosessa, muistat varmaan, vaikka lienet jo suurten näppäinten preerialla. Sinä olit spagettimaan pulska tyttö. En ollut ensimmäisesi, en suinkaan. Ties kuinka mones, mutta sinä olit uskollinen minulle, ainakin ne viisi vuotta, jotka sain opetella käsittelemään sinua. Sanoisin, että et ollut niin herkkä kuin voisi kuvitella, mutta sähäkkä olit. Kun sinua hipaisi tapahtui aina sama, se pieni pyöreä pallo sisälläsi pyörähteli aluksi vimmatusti, ja sitten kun löysit oikean kohdan jysäytit sillä aika paukun keskelle valkeaa paperia. Ehkä en ensimmäisenä päivänä tohtinut juuri koskea sinuun, katselin vain ja ehkä kokeilin miten saisin sinuun eloa. Sain sen pienen apupöydän, jolle sinut kannoimme. Olit todella tuhti tyttö. Siinä sinä sitten odotit minua joka aamu pienen jakkaran kanssa, jota kutsuttiin työtuoliksi. Alkuun oli aika totutteleminen, koska olit melko äänekäs, kuten kunnon italialaiset naiset ovat. Paukuttelit siihen malliin, että heikompi hermoinen olisi luullut minun käyttävän konekivääriä. Sinussa oli siis jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin saanut maistaa. Sinä toimit sähköllä. Siitä varmaan koitui se vimma, millä viskelit valitsemiani kirjaimia puhtaalle paperille. Joskus jouduin toppuuttelemaan sinua. Peruutimme yhdessä askel askeleelta. Sitten sinä hieman nostit hameenhelmaa ja alta paljastui ne pienet keltaiset. Muistat varmaan. Aluksi jouduinkin vaihtamaan niitä harva se päivä, kun korjasin hutilyöntejäsi. Olin niihin osallinen, myönnän kyllä. Sitten yhdessä koitimme peitellä jälkemme ja jatkoimme matkaa uudelleen. Jos muistat, niin minä olin vielä niin nuori ja viaton, en vielä kahtakymmentä neljääkään, kun aloitimme siellä kerrostalon alakerrassa. Onneksi suuret näyteikkunat olivat hyvin teipatut, joten meitä ei päässyt näkemään yhdessä aivan kaikkialta. Ovenvieruspaikka oli vetoinen varsinkin talvella, mutta sinä selvisit siitäkin paremmin, etkä välittänyt vuotavasta nokastani. Luullakseni olin melko hoikassa kunnossa. Sinä tunnuit tuhdimmalta. Roteva ja varma käyntinen olit kuin mikä, eikä sinua tehnyt mieli kanniskella turhan päiten minnekään. Pikkuhiljaa harmaa mekkosi alkoi kiillellä kupeiltaan kovan kulutuksen kovettamana, mutta juuri koskaan sinä et pettänyt minua. Olit aina yhteistyöhaluinen, kaikkina kellonaikoina ja vuorokaudenaikoina ja vuodenaikoina, tulinpa luoksesi missä kunnossa hyvänsä. Sinä otit minut vastaan aina yhtä iloisesti, kun napsautin virrat päälle. Sinä hyrisit tasaisesti, mutta lyöntisi osui mielestäni välillä vähän liiankin kipakasti. En enää muista kuka tai mikä meidät lopuklta erotti. Ehkä sinä sait toisen, kun siirryimme uusiin tiloihin keskelle kaupunkia siihen hienoon saneerattuun Pohjolan taloon. Siellä meillä oli koko kerros, muistatkohan sinä sitä. Koko kolmas kerros oli meidän, siis vuokralla tietenkin. Aivan halpaa ei ollut siellä keskellä kaupunkia ja näin jälkikäteen ajateltuna se reissu olisi kai saanut jäädä tekemättä kokonaan. Me emme olisi sinun kanssasi kaivanneet kaupungin vilinään, mutta toiset tuulet puhalsivat jo silloin. Kaikki merkit alkoivat enteillä eroamme. Aavistelin, että tulisi päivä, jona emme enää näkisi lainkaan. En voisi katsella sinua salaa ovenpielestä, kun toisten sormet koskettelevat sinua, mutta sinä olet uudelle aivan samanlainen kuin minullekin. Ehkäpä oli parasta, että erosimme. Viimeisenä päivänä sinut kaiketi osti joku tuntematon. Jouduit jonkun toisen syliin ja siitä jonnekin tuntemattomaan. Minut kutsuttiin Ouluun. Siellä ei ollut sinun laistasi, ei lainkaan. Yhteisestä matkastamme voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, ehkä useammankin, mutta olkoon. Jääköön ne asiat niiden ikkunoiden sisäpuolelle, sinne missä sinä aina odotit minua. Luotin sinuun täydellisesti, rakas Olivetti.
Saavuin Ouluun kevättalvella ja tunsin olevani nyt täydellisesti vierailla mailla. Olin tullut Pohjois-Pohjanmaalle. Kauppurienkadulla minua odottikin yllätys. Ensimmäistä kertaa tutustuin amerikkalaiseen. Ei toki, ei häntäkään voinut kaunottareksi sanoa, vaikka iskikin vihreää silmäänsä jatkuvasti, ei vain minulle, vaan kaikille. En tiedä sainko ylennyksen vai alennuksen, mutta av-toimittajasta oli tullut av-tuottaja sinne pohjolan perukoille. Näin se maailma kostaa. Muistan, kun eräälle perhetutulle korostin, että Kajaani olisi ehdottomasti pohjoisin paikka, missä voisin kuvitella asuvani. Tämäkin vain siitä syystä, että satuimme olemaan Kajaanissa kylässä heidän luonaan. No, kaikki tietävät missä on Kajaani ja missä Oulu. Palatakseni takaisin ibm2uuteen suhteeseeni, päätin tällä kertaa olla varovaisempi. Kylmän viileä ameriikatar ei jotenkin vetänyt minua puoleensa. Ei edes muotojensa puolesta. Minun mielikuvani Ameriikan tytöistä oli silloin toisenlainen, mutta tämä oli jotenkin kokoon läsähtäneen oloinen, ja sillä vaikutti olevan kallis maku. Työnantajan edustaja teki pian selväksi, että seurustelu uuden tuttavuuteni kanssa olisi vähintäänkin suotavaa, jos meinaan olla Oulussa pitempään.

Kun jäimme kahden kesken, päätin kokeilla kepillä jäätä. Menin kuin varkain hänen luokseen takaapäin ja tutkin miten tehdä aloite. Selvää strategiaa minulla ei ollut. Sitten tuli mieleen, että ameriikattaret varmasti pitävät suoraviivaisesta toiminnasta, joten marssin hänen eteensä, katselin vähän aikaa niitä silmäniskuja ja painoin jotain kohtaa, josta hän ei ilmeisesti sitten pitänyt lainkaan. Vastareaktio oli mielestäni täysin ylimitoitettu, sillä sellaisesta mankelin näköisestä laitteesta hänen vieressään alkoi tulla lattialle metrikaupalla sellaista kapean lakanan näköistä paperia. Ääni oli jotakuinkin sama kuin telaketjutraktorilla. Koitin hipelöidä häntä uudelleen, mutta se ei tuonut merkittävää vaikutusta tapahtumien kulkuun, vain silmäniskut loppuivat ja hänen mykkäkoulunsa päättyi. Muistaakseni ensimmäinen lausahdus hänen taholtaan oli LOAD DIR tai jotain sen tapaista, en muista tarkkaan, koska häpesin käyttäytymistäni ja koitin torjua suuremmat vahingot. Minulla ei ollut mitään hajua kuinka lepytellä tätä neiti IBM:ää. Lattian ollessa tulvillaan valkeaa paperia, pahaksi tai sanoisinko hyväksi onnekseni, työkaveri piipahti huoneeseen ja pelasti nahkani. Hän oli tottunut näihin ameriikan metkuihin. Sain lyhyen kurssituksen kuinka näitä, vasta maahan tulleita, täytyy käsitellä, eikä aikaakaan, kun istuin aamut ja illat näpyttelemässä kaikenlaisia komentoja tälle uudelle kumppanilleni. Olin jo melkein kolmekymppinen ennen kuin menetin neitsyyteni tälle ameriikan ihmeelle. Sähköä sekin rakasti, ehkä enemmän kuin minua. Luulen, että suhteemme oli alusta alkaen platoninen. Teimme yhdessä vain kaiken välttämättömän, ei juuri muuta. Minusta hän oli jotenkin niin hankala verrattuna entiseen makaronimaan kiharasääriseen Olivetti Lexiconiin. Yhteinen elomme ei ollut pitkä. Vain kerran ehti silloinen toimitusjohtajamme käymään Oulussa näyttämässä krokotiilinnahkaista lompakkoaan. Sitten puhalsivatkin jo toiset tuulet. En tiedä kuinka tälle ameriikattarelle kävi, enkä rehellisesti sanottuna ollut hänestä niin kauhean innostunutkaan. Kiukutteli kaiket päivät milloin mistäkin, enkä minä osannut kai oikein käsitellä niin vaativaa, mutta vähän antavaa tapausta oikeilla otteilla. Lienen ollut kömpelö tomppeli hänen pienissä mikroaivoissaan. Sitten tapahtui lyhyessä ajassa melko paljon. Jostain syystä Oulussa syntyi paljon irtosuhteita, enkä muista kaikkia läheskään. Eri värisiä oli, sen muistan. Oli myös kevyttä ja helposti mukaan houkuteltavia, mutta ei yhtään sellaista, jonka kanssa olisin halunnut lopullisen liiton, ennen kuin lähdin omille teilleni. Olkoot ouluttaret rauhassa tältä osin. Kiitän kuitenkin arvokkaista kokemuksista, mutten halua palata kenenkään luo erityisemmin.
Siinä sitten elettiin aivan kahdeksankymmen luvun loppua. Ne, jotka muistavat, muistavat varmaan kuinka lujaa Suomessa meni. Valuuttalainat olivat vapaita ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista, lainaa saivat kaikki, eikä kukaan puhunut takaisinmaksusta mitään. Siinä sivussa suuret ulkomaiset sijoittajat alkoivat tyhjentää valtion kassaa hyvän vaihtokurssin turvin. Samaan aikaan minä sain tutustua oikeaan japanittareen. Tiesin, että heitä oli maassamme jo ollut jonkin aikaa, mutta en ollut koskaan törmännyt yhteenkään, kunnes eräs Mikro-Kari esitteli meidät. Kaikkeen aikaisempaan verrattuna tämä nousenvan auringon tytär oli sorja kuin perhonen, sekä vaatimattoman oloinen. Heti ensinäkemältä hänen oranssit kasvonsa viehättivät minua. Kun esittelimme toisemme, sain tietää, että tämä siro kaunotar oli Toshiba san. Hänet nähtyäni en enää vilkuillut muualle. Sydämeni hakkasi ja halusin hänet omakseni hinnalla millä hyvänsä. Ehtona oli vain se, että esiliinaksi mukaan oli otettava hänen pikkuveljensä Brother san. Aluksi en täysin ymmärtänyt mitä hyötyä tästä järjestelystä olisi, koska lupauduin heti vain tälle uudelle sakuran kauniille kevyelle ilmestykselle, jota ei koskaan enää tarvitsisi vaihtaa uuteen, niin se Mikro-Kari minulle vakuutti ja minä uskoin. Otin oitis Toshiba sania kädestä ja vein hänen kotiin. Hänen kanssaan oli helppoa missä vain. Kaikki entiset olivat jököttäneet vain kädet puuskassa töissä tai joskus kotona, mutta aina oli ollut hankalaa, jos joutui vaihtamaan paikka. Toista oli tämän japanittaren kanssa. Hän kulki aina mukanani kaikkialle minne vain halusin. Tuohon aikaan tosin ei ollut vielä oikein tapana kuljeskella sillä tavalla yhdessä, ei varsinkaan business kuvioissa, mutta minä päätin pitää rakkaimpani aina lähellä. Pikkuveli sai sitten pysyä enemmän kotosalla, koska hänen maailmansa oli vielä liian mustavalkea, vaikka muuten toimi laserin lailla. Muistan ne kauhun hetket, kun erään kerran olimme toimistolla ja rakkaani suistui lattialle. Suomalainen sosiaaliturva ei ylettynyt kaukomaan kaunottareen, mutta onneksi vakuutukset olivat kunnossa, enkä menettänyt kasvojani ja hän sai lahjaksi uuden plasmanäytön. Me olimme moderni pari.
Samalla, kun kumppani keveni, alkoi omat kilot lisääntyä. Tai ainakin se tuntui siltä. Olimme myös onnellinen pari, tämä Toshiba san ei kiukutellut koskaan, vaan täytti kaikki toiveeni mukisematta, hiljaa ja täsmällisesti aina ja kaikkialla. Liitostamme oli tuleva ikuinen. Edelleenkin pidän hänestä huolta ja hän asuu talomme yhteydessä olevassa naapurirakennuksessa. Vaikka ikää on tullut, hän on aina käyttövalmiina, tosin voimat ovat käyneet vähiin, enkä halua enää rasittaa sulotarta enempää kuin on tarpeen. Silloin tällöin tapaamme vanhojen hyvin aikojen muistoksi. Taputtelen hieman ja koskettelen kauniita näppäimiä, jotka ovat edelleen kuin uudet sekä pyyhin pölyt plasmanäytöltä. Toshiba san on hyväksynyt täysin oman osansa, eikä ole pistänyt pahakseen, vaikka olen joutunut kutsumaan nuorempia voimia apuun. Ehkä sitä asiaa helpottaa se, että lähestulkoon kaikki hänen jälkeensä tulleet ovat olleet saman sakemaan tuotteita. Tämäkin, joka on palvellut minua jo kohta viisi vuotta, SONY san. Tämä on oikein ketterä ja hyvätapainen. Muistaa tosin paljon enemmän asioita kuin Toshiba san koskaan, mutta en osaa sanoa muistaako paremmin. Minulle riittää hyvä yhteistyö ja luotettava varmuus. Viime vuodet on ollut tosin tyrkyllä omenatuotteita ja on sellainen nytkin, mutta häntä vaivaan lähinnä työaikana. Mukava tyyppi, ei valittamista, mutta se ei ole oma, kuten Toshiba san ja SONY san ja ne kaikki muut. Mutta totuus lienee se, että tänä päivänä kaikki on niin pientä ja kevyttä, että ei sanotuksi saa. Oli jo melkein unohtua, että onhan minulla omakin omenatuote, ellei peräti parikin. Mutta niistä ei niin lukua, kun ovat verrattain uusia tuttavuuksia, eikä niistä enää ota selvää mitä ovat, vai ovatko mitään. Kaikki käy ja kääntyy mutkalle ja silmissä vilisee, niin nopeita ne ovat nykyajan pimut. Painon suhteen näyttää balanssi vain pysyvän. Mitä enemmän nämä tuttavuudet pienenevät, sitä tuhdimmaksi käy tuottaja. Kaikesta ei saa enää selvää, niin ovat vilkkaita vilkuilemaan muihin suuntiin, nyt on pidettävä vain pää kylmänä ne viimeiset vuodet, joita lienee vielä puolen tusinaa jäljellä, semmingin jos Luoja suo ja herrat sallivat. Mutta yksi on varmaa, Toshiba san odottaa Villa Marimissa sisällöntekijän paluuta viestinnän viidakoista!
content 2

TESTI VAAN EI MANIFESTI

no someKimmoke tuli ulkopuolelta, mutta läheltä. Kollega ilmoitteli vähentävänsä somettamista, josta juolahti mieleen, että mitäs jos minäkin. Sitten sain lisää vettä myllyyn ja uskonvahvistusta, kun näin erään tv-ohjelman buffin, jossa kerrottiin joidenkin julkkisten olevan 100 päivää juomalakossa. Siis tietenkin tarkoittivat, etteivät nauti alkoholia missään muodossa sataan päivään tai paremminkin ehkä vuorokauteen. Siellä oli meidän suuri ajattelijamme Mattikin peukuttamassa omalle vedolleen. Näytti olevan myös se Tintin näköinen toimittaja Arto Nyberg, ja vielä tunnistin sen Jungnerin entisen, olikos se nyt se Maria. Ota näistä selvää. Jungneria varten tarvitsee ihan erillisen reskontran, mutta asiaan. Siis mitä ihmeen kummallista siinä on, että pystyy olemaan sata päivää juomatta. Ja vielä hullumpaa, että sitä on pistetty jännittämään koko televisiota katsova Suomen kansa. Tällaisiako me olemme, jännitämme päivä päivältä, milloin Matti tai Maria repeää ryyppäämään. Ja jos, niin mitä sitten, ei mitään. Siinähän sitten siemailevat ja kärsivät sen mukaisesti. Buffia enempää tämä ohjelma ei minua kiinnostanut, mutta eräällä tavalla se toimi muusana toiseen ajatukseen. Voisinko olla sata päivää ilman somea, siis kaikkea sitä, missä kaikki tuntuvat olevan yötä päivää aina ja kaikkialla.

Sometinpa siitä sitten oitis kollegalle ja tiedustelin olisiko hänestä ottamaan moinen haaste vastaan. Eikä aikaakaan, kun sain vastauksen, että ilman muuta! Nyt meitä oli kaksi. Väsäsin tuota pikaa ilmoituksen sinne Facebookin sivulle, että 8.4.2015 aloitamme NO SOME paaston maisteri Wrangen kanssa. Samalla tiedustelin olisiko muita innokkaita lähtemässä mukaan. Ei ollut. Ei ainoatakaan. Muutama ilmoitti yv:nä, että täysin mahdoton ajatus. Joku tiedusteli, että olenko tosissani ja että ihan oikeastiko aloitan paaston. Vai vaan ajatuksen tasolla?

Ilmoitin, että ihan olen kokonaan ajatellut ryhtyä paastoon. Aivan konkreettisesti ja käsin kosketeltavasti. Ainoan poikkeuksen tekevät muutamat suljetut ryhmät, joita käytämme opiskelijoiden kanssa heidän opintojensa yhteydessä, mutta ei sitten muuta. Pari ilmoitusta oli laitettava virkavelvollisuuden puitteissa parille saitille harrastusten parissa. Eipä sitten juuri muuta. Niin ja sitten eräässä vertaisryhmässä oli vastattava haastattelupyyntöön, mutta ei sitten muuta. Aika hankalaa on  lyödä napanuoraa kerralla poikki, etteivät luule aivan täysin äkäytyneen. Nyt on siis kulunut jo melko mukavasti 12 päivää ja yötä ilman somettamista. Jonkun verran se ajatuksissa pyörii, vähän samaan tapaan kuin tupakkalakon tehneellä. Että mitähän ne muut siellä tai onkohan tullut jotain viestejä, tai on onko sillä mitään väliä onko siellä vai ei. Tupakanpolton lopettamien tuntuu aivan pian ja hyvin henkilökohtaisella tasolla, ja läheisetkin pääsevät haistelemasta sitä kammottavaa ihvan hajua, mutta tämä some. Tupakin polton lopettaminen on lasten leikkiä.

Aivan aluksi tein sellaisen havainnon, että mihin tarvitsen kahta kannettavaa tietokonetta, kahta älypuhelinta ja yhtä tablettia ja mitä kaikkia niitä onkaan äly-teeveetä myöten. Kas kummaa niiden käyttö vähenee avoimella richterin asteikolla mitattuna monta magnitudia. Pian alkaa tuntua siltä, että mitä minä noita kaikkia kannan, kun en tarvitse juuri muuhun kuin uutisten seuraamiseen ja Hesarin lukemiseen. Sähköpostihan ei kuulu someen, joten sitä kautta sitten välittyy viestejä, mutta aika säällisesti. Omaa spostin käyttöä somepaasto ei ole lisännyt lainkaan, ellei peräti päin vastoin vähentänyt. Eilen laitoin kohtalotoverille viestin, että miten on mennyt meidän talvisotamme? Pian sain vastauksen kenttäpostina, että hengissä ollaan Lehmossakin. Ehdotin tapaamista Mönnin komentokorsulla, jotta voimme vaihtaa kuulumisia naamatusten. Ja niin aiomme tehdäkin tässä muudan päivänä. Keitämme korvikkeet ja vaihdamme kuulumisia sillein syvätasolla, eikä vain peukuttamlla, että tykkään tai en tykkää.

Se on ainakin jo nyt tullut selväksi, että somessa ei kukaan ketään kaipaa.  Ehkä siihen vaikuttaa se ilmo, että olen paastolla, joten viestintä tyrehtyi siihen. Siis se somettaminen. Mutta se on selvää, että somessa olevat somefrendit eivät kaipaa muuta yhteyttä. Eivät ainakaan kaikki, siis 98,98%. Heille on aivan sama, onko vai eikö ole, mutta sehän on juuri somen tarkoitus. Olla ottamatta sen syvempää roolia kenenkään eksistenssistä. Ja se on hyvä. Kamalaahan se olisi, jos parisataa henkeä ottaisi puhelimitse yhteyttä tai sähköpostilla. Kyselisivät niitä kaiken typeriä juttuja ja että tykkäänkö siitä tai tästä. Ei toki, en sitä kaipaa yhtään.

Jollakin tapaa lievien vieroitusoireiden jälkeen elämä on alkanut sujua Mönnin hiljaisuudessa nautittavaan tapaan. Kaikkea on yllättäen enemmän. Se on merkittävä muutos. Jopa energiaa aamulla ja illalla ja siinä välissä. On aikaa katsella kuinka orava hyppii jäätyneillä omenapuun oksilla, tai kuinka kaveri käy hakemassa muutaman nuolukiven autotallin päädystä ja ihmetellä lumen sulamista ja ilta-auringon kajoa Joensuun yläpuolella kaukana horisontissa. Kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Silentsium. Some on siis hyvä renki, mutta huono isäntä, eikös se vanha viisaus mennytkin jotenkin tähän tapaan. Tai se, joka viimeksi somettaa, niin se parhaiten somettaa. No, tuo ei oikein tunnu osuvan. Entäs, se minkä teet, niin tee se somen kanssa. Ei pelaa tämäkään. Ei ole somesta tervan korvikkeeksi. Nyt on ollut aikaa pohtia, jopa mikä on sen somen merkitys ja tarkoitus itselle ja yleensä. Uskon, että sellainenkin on olemassa.

Palasin juuri eilen sieltä Helsingistä. Olinpa kokouksessa käymässä ja siinä kokouksessa sain kuulla, että esittämäni ajatus oli saanut kannatusta ja että sitä ideaa viedään eteenpäin valtakunnan tasolla. Olin nimittäin ehdottanut, että kaikissa sairaaloissa tulisi olla avoin potilasverkko. Tietenkin se olisi avoin myös sairaalassa vierailevillekin. Siis kaikille. Varsinkin niille, jotka joutuvat olemaan eristyksissä muutamia viikkoja ilman sen kummempia kontakteja maailmankaikkeuteen. Näin olen sen kokenut omakohtaisesti. On siis paikkoja ja tilanteita, kun verkko on yhtä tärkeää kuin vesi hanasta tai sähkö töpselistä. Kerroin tilaisuudessa, että sillä somella on melkoinen merkitys, silloin kun on muuten hankalaa yhteydenpito lähimmäisiin ja kaikkiin muihin. Koin silloin siellä sairaalassa kuinka voimakas oli se tuki, jonka osittain jopa puolituntemattomat antoivat juuri sen somettamisen kautta. On pakko tunnustaa, että sellaisella on merkitystä, puhumattakaan muusta, mitä verkossa voi tehdä.  Voidaankin varmaan sanoa, että WiFi on vällttämätön, mutta SOME ei, mites se menikään navicare necesse est…

Enää 88 päviää jäljellä tätä paastoa. Katsotaan kuinka äijien käy. Kestämmekö tämän piinan ilman somen tuomaa näennäiskaverutta kaikkien kanssa kaikissa asioissa. Vai uuvummeko ikävään ja romahdamme palaamalla takaisin peukuttajien pariin tyrkyttämään kaikille mitä milloinkin pidämme tärkeänä ja aivan älyttömän ajankohtaisena, jota ilman ei universumi kerta kaikkiaan tule toimeen. Twitterissä voisi jo seurata vaali-illan tapahtumia, mutta täytyy vain odotella puoli kahdeksaan, kunnes televisio aloittaa lähetyksen. Katostaan kääntyykö Suomi uuteen some-asentoon, onko twitterissä ja facebookissa voimaa! Se nähdään kohta.

Lunta sataa hiljalleen. Kuinka kaunista.

WAALIHIPPASET

Voe hyvänen tokkiisa, sanon minä. Se siis pitää paikkansa, kaikilla tasoilla ja kaikilla elämän osa-alukelloeilla ja kaikissa ikäryhmissä ja tuloluokissa. Olen niin pitkään, kuin muistan, tehnyt vastaavanlaisia empiirisiä havaintoja tästä ilmiöstä ja se vain näyttää vahvistuvan päivä päivältä.  Jotenkin kaikessa on se tuttu klangi, aivan kuin se olisi tapahtunut ennenkin, mutta ei näin voimakkaana. Ikään kuin se olisi yltynyt maksimiinsa, vaikka tiedän, että näin ei ole. Asteikossa on vielä muutama pykälä varaa. Tilanne on absurdi, mutta kuten sanotaan, kaikella on oma logiikkansa. Absurdilla on oma absudri logiikkansa, niin on tälläkin. Kaikki sen tietävät, mutta kukaan ei näe. Ei näe omaa nenän varttaan pitemmälle ja se on aivan ovella. Siis kaikkien ovella, ei vain niiden, jotka eivät näe. Hekin näkevät, mutta se tietty saa aikaan euforian, joka sokaisee lähes täydellisesti ja se on menoa se, sanokaa minun sanoneen.

Jo niin monta iltaa, iltapäivää, päivää, aamua ja aamuyötä on sitä tullut kaikista mahdollisista tuuteista ja vauhti kiihtyy. Kaikkien itseään kunnioittavien medioiden on tehtävä kaikki sama rinnakkain ja päällekäin ja poikittain, mutta tehtävä on, ettei vaan jää huonommaksi. Tästä voisi ottaa meidän tielaitos oppia, eipä aikaakaan, kun tiemme olisivat loistokunnossa, mutta niin ei tule käymään, mehän tiedämme miksi, eikö niin. Siitä puuttuu se kiima! Nyt on ehdittävä joka paikkaan, ja jos ei ehdi, niin uhkaillaan. Ja jos tulee, niin ammutaan kovilla kaiken kansan edessä. Miten jakaantua kaikkiin niihin oikeisiin paikkoihin ja miten välttyä kaiken maailman pressiklubeilta. Ei mitenkään. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Siellä se pääministerikin istua kekottaa kuuntelemassa kuinka polvihousuista veistellään vieläkin ja Urpilaisen verkkosukat eivät ole unohtuneet mihinkään. Ja mikä kaiken kruunaa, on tietenkin kaupallinen televisio. Se, jonka kuuluu olla hauska ja tuottaa viihdettä kaikesta, vaikka elämä alkaa maistua välihousun napille.

Hullumpaa  tuskin on vielä tehty kuin sen isoimman kotimaisen kaupallisen kanavan vaalihippaset. Yhteen oli koottu ne kuumat nimet. Haastettiin kaksintaisteluun ja verhon takaa tuotiin ”yllätys yllätys ihmeitä” kysymään kummia ja jos ei muut niin juontajat sitten tivasivat, että miltä se tuntuu, kun saa sydänkohtauksen kesken coituksen. Siellä ne olivat kuin kanat orrella kukkoa odottamassa koko parvi. Ja vaikka joku koitti välillä kiskaista keskustelun oikeisiin asioihin, niin siitä ei tullut kerrassa mitään. Siinä sai panelisti pyörittää silmiään moppi päässä. Loikkarien kuningas tuotiin myös verhon takaa todistamaan, mutta toisin kävi. Hyvä etteivät yhdessä itkeneet kuinka yhteinen tie on loitonnut. Tosin anteeksianto sai sijaa ja se verkkosukkatäti toivotti loikkarille tervetuloa kotiin. Mutta mihin kotiin, sitä sopii kysyä.

Mikäli niihin, jotka osaavat käyttää nelilaskinta, on uskominen, niin koko kotomaamme on ruumenilla ja pahasti onkin. Kaikki järkevät päätökset joita valmisteltiin vuosikausia heitettiin pelukoppaan tuosta vain, itse itseään komentaen, aivan kuin alokas aikana konsanaan. Komennolla ”Laki”, laki käteen ota, komennolla ”Pöntöön” heitä roskiin. Tätä sulkeista seurasimme kivipylvästalon lehtereiltä viikko kaupalla, kunnes aika loppui. Voisi sanoa, että onneksi, sillä mihin sillä itsetuhon vimmalla olisimme päätyneet. Ehkä koko perustuslakikin olisi saanut itseohjautuvan lopun. Nyt he kaikki ovat vapaalla jalalla todistamassa kuinka välttämätöntä oli se ja se ja vielä sekin, mutta ei se eikä tämä, puhumattakaan tuosta, josta naapuri pitää kiinni vieläkin.  Jotenkin on alkanut hiipiä esiin sellainen aavistus, että vaalit on jo käyty, nyt vain kisataan kuumilla ja vielä kuumemmilla nimillä, ketkä pääsevät Juhan hoviin.

On uskomatonta, miten hilpeätä meno on. Vain yksi osaa olla hissun kissun ja myhäillä tyytyväisenä, kuinka omaan laariin sataa, teki mitä teki. Karuselli pyörii ja ongintaa on tarjolla kaikille. Joukossa näyttää olevan myös tyhjiä naruja ja ainakin yksi Tumma-Pekka. Vielä muutama viikko tätä rylläkkää kestää, vai kestääkö sittenkään. Kunhan ei vain keskipakovoima sinkoaisi tiettyjä huliveivaajia oppositioon ennen aikojaan. Sieltähän olisi hyvä jatkaa huutelua seuraavat neljä vuotta. Mutta tämä meininki, millä hulinalla ja hömpällä tätä valintaa tehdään, on ennenkuulumaton. Muistat varmaan vielä sellaisen herätyskellon, jossa oli se metallinen vieteri. Kun kello rämähti aamulla soimaan, niin sen kierrokset kasvoivat loppua kohti ja pärinä sitä mukaa. Nyt on ilmassa pahaenteisesti sama tunnelma. Sitten ne vasta hippaset alkaakin!

KATHARSIS, TULE JO!

Kun kaikista tuuteista tulee maailmanlopun tunnelmaa alkaa uskoa siihen  itsekin. Sota, terrori, Ukraina, Venäjä, lentokoneita katoaa ja ammutaan alas tuosta vaan, Eurooppa natisee liitoksissaan, työttömyys kasvaa, ilmasto lämpenee, saastuminen lisääntyy, kulkutaudit riehuvat, väestö vanhenee, valtioita uhkaa konkurssit, hirmumyrskyt riehuvat, länsi vastaan itä kiihtyy, tuloerot kasvat, köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, pankit pelastetaan. ISIS. Silentsium.

Kun tuota velliä jauhetaan aamusta iltaan ja illasta aamuun alkaa todellakin tulla sellainen olo, että se maailmanloppu on juuri ovella. Kaikki on velkaa sille jollekin mystiselle markkinavoimalle. Raha, raha, raha, sekä ääretön ahneus. Siinä perusarvot, joilla pääsee pitkälle. Vaalit on tulossa ja niissä koneissa kysellään, mitä mieltä minä olen siitä ja tästä ja EU:sta. Mistä minä tietäisin, kun eivät näytä viisaammatkaan tietävän. Äänestää pitäisi ja pitää. Mutta onko sillä mitään merkitystä minkään kanssa. Yhtään minkään. Mikä muuttuu ja milloin. Minä vaan kysyn. Loppuuko nälkä ja jano ja hammasen kiristys. Ei lopu. Eikä ala. Jatkuu entisellään. Miten tässä jaksaa ajatella jotain SOTE-uudistusta, tai pitääkö niitä kuntia olla vähemmän kuin sata vai enemmän kuin sata, vai montako niitä pitää olla. Ja mennäänkö NATOon vai ollaanko menemättä ja saako siitä puhua ja jos saa, niin onko oikea aika arvuutteluun. Kuka uhkaa ketäkin ja kenen pitää liittoutua kenenkin kanssa ja ollaanko me nyt jo tavallaan niinku siellä NATOssa vai eiks me olla. Ja haittaaks se?

Kaiken pähkäilyn välissä pitaa laittaa kuvaa Instagrammiin ja viestiä Twitteriiin ja moikkailla Facebookissa ja lähettää terkkuja WatsAppissa. Tuntuu, että koko maailma elää kolmen minuutin frekvenssillä. Pitempään keskittymiseen ei ole tarvetta eikä mahdollisuutta. Mihin tämä kaikki johtaa, kun iPadin tenhovoima voittaa vanhan kunnon coronapelin jo seitsemän vuotiaan maailmassa. Miten voi suhtautua tosissaan mihinkään. Jotenkin vain alkaa hiipiä ajatus, että ei se totta ole kumminkaan. Trollit ne siellä vaan suutaan soittaa ja sitten anti-trollit takasin. Kehen tässä sitten luottaisi enää. Kun ei kohta itseensäkään.

Onneksi on vielä olemassa toivoa! Siitä tulin vakuuttuneeksi toissaviikon perjantaina, kun sain armollisesti osallistua luentoon, jonka piti maan mainio Esko Valtaoja. Hänen esityksensa jakaantui kolmeen osaan. Ensimmäisessä kerrottiin kuinka syvällä suossa olemme, tuskin on enää nenä pinnalla. Toisessa osassa heräteltiiin toivoa selviämisestä ja kolmannessa kerrottiin selkein sanakääntein kuinka kaikki tehdään. Ja kaikki tämä kolmessa tunnissa. Jälleen kerran tunsin aitoa lapsen riemua siitä, että joku tulee ja esittää asiansa osaavasti, perustellen ja hauskalla tavalla. Powerpointtikin oli pelkkiä kuvia, mitä nyt muutama kuolematon toteamus sitten välillä. Eikä mies ole edes politiikko, voitteko kuvitella. Kertoi kyllä, että oli pyydetty jo vissiin kaikkiin puolueisiin ehdokkaaksi, mutta eipä ole Tuorlan observatorion tähtiinkurkistaja antautunut kutsuille. Viisas mies. Tätä Eskoa kuunnellessa tuli todellakin sellainen olo, että meillä on vielä mahdollisuuksia selvitä tästä sotkusta minkä olemme itsellemme virittäneet. Aivan kiihkottomasti hän sen meille osoitti. Ei jäänyt epäilystäkään. Ainoa mitä ihmettelin, että salissa oli jonkin verran vapaita paikkoja. Ei kiinnosta tällainen tietäjä Joensuussa näemmä tarpeeksi. Kaiken kaikkiaan tuli oikein mukava olo ja kotiinpaluu perjantai-iltapäivällä neljän maissa tuntui keveältä ja vaputuneelta ilman huolen häivääkään. Pitkästä aikaa koin sen katharsiksen. Ottakaapa selvää mitä tuo vaikea sana tarkoittaa, jos ei ole tuttu ennestään. Sen kyllä huomaa, kun se tapahtuu. Silloin jollain on ollut todella merkitystä. Siitä saa uskoa elämään ja toivon kipinä alkaa hehkua uudelleen hiilloksessa. Kun vielä suhteuttaa oman osammme ja paikkamme maailmankaikkeudessa, niin yhä vähäisemmältä tuntuu ne asiat, joiosta on syytä tapella täällä Telluksella.

Ja kohta parinviikon kuluttua tuli se Kaiken Teoria myös tänne meidän kulmille elokuvateatteriin. Sonnustauduimme katsomaan, kun aikataulukin passasi niin somasti. Siinä meni parituntinen niin vilakkaan, että eipä huomannut ajan kulua lainkaan. Ei ollut siinä elokuvassa seksiä, eikä räjäytetty, eikä ilmassa lentänyt peräsuolen pätkiä ja pompan nappeja. Ihan vaan seurattiin yhden kaverin elämää, joka sattui sairastamaan ALS-tautia. Tämä Stephen oli poikkeuksellisen lahjakas muuten kosmologiassa. Niin, sopii kysyä, että mitä se on. Niin, kysyi tyttöystäväkin siinä elokuvassa. Tämä Hawking niminen professori tutki ajan käsitettä, Monen mielestä siinä ei ole mitään tutkimista. Rolex ranteeseen ja siinä se. Tämä ei riittänyt tälle tutkijalle, joka kieltäytyi myös ritarin arvosta. Ihmeellinen ihminen ja tiedemies. Kirjoitti kirjan Ajan lyhyt Historia siinä kunnossa, että monelta jäisi tekemättä. Kymmenen miljoonaa kappaletta on myyty. Jotain siinä täytyy olla. Joka tapauksessa tämä erinomainen elokuva sai minut jälleen kokemaan sen katharsiksen, niin vaikuttava se oli ja on. Se antaa perspektiiviä omaan elämään, jos ei mihinkään muuhun. Suosittelen lämpimästi. Kiitos Esko ja Stephen!

TERVETULOA KOLILLE

Siis kaikkihan tietävät ikuisen Kolin, siis sen, mikä on siellä Lieksassa. Ollut jo muutaman miljoonan vuotta. Siellä ovat käyneet kaikki tärkeät tyypit Sibeliuksesta Simoseen. Kaikki ovat kiivenneet sille samalle paikalle, mistä ne tuhannet ja taas tuhannet valokuvat on otettu kohti kansallismaisemaamme. Pielinen kaikessa majesteettisyydessään avautuu katsojalle aina uudelleen ja uudelleen yhtä kiehtovana ja tenhovoimaisena. En enää tiedä montako kertaa olemme siellä käyneet vaimoni kanssa kahden, tai vieraita viemässä ihmettelemään tuota suomalaisuuden kultakauden innoittajaa. Te siis tiedätte, mistä on kysymys. Siitä Kolista siellä.

Sinne meidät oli tällä kertaa kutsuttu viettämään rakkaan ystäväni seitsemänkymmentävuotis juhlapäivää. Kokoonnuimme siis varsin pienellä porukalla tällä kertaa, ikkunan takaa ihailemaan maisemista jalointa. Muistelimme kuinka olemme siellä Pielisellä veneilleet ja yöpyneet milloin missäkin Hiekkasaarilla tai Iso-Korpissa. Milloin seilanneet autoilla yli Pielisen sillä ikivanhalla, jostain ulkomailta peräisin olevalla rumiluksella. Vain yksi on vielä kokematta. Se on jäätie Kolilta Lieksaan. No, ensi talvena sitten. Siinäpä se ilta sitten menikin herkutellessa ja raataillessa kaikenlaista. Lopulta oli jo kiire juhlakalulla katsomaan kympin uutisia ja niinpä sonnustauduimme heidän laajaan huoneeseensa, jossa oli avotakka ja kaikki. Maailma oli vielä melkein ennallaan ja siitä olikin sitten sopivaa sopia, koska näemme aamupalalla. Arvelimme, että kello yhdeksän on sunnuntaiaamuna pätevä aika. Poistuimme pieneen, regular-koon huoneeseemme, josta oli kyllä kieltämättä kaunis näköala sinne Pieliselle. Otin valokuvan. Silentsium.

Sunnuntaiaamussa ei mitään erityistä. Kaikkihan ovat joskus olleet hotelliaamiaisella, joten sen dramaturgia on melko selvä. Niin tälläkin kertaa. Sitten siinä jo toista kertaa santsaamassa käydessä vaimoni törmäsi pariin japanilaiseen nuoreen naismatkailijaan. He vetäytyivät hieman sivummalle vaihtamaan hetkeksi kuulumisia, kuten tapana on maanmiehiä ja -naisia kohdatessa kaukana kotoa.  Söimme sitten siinä juhlakalun ja hänen Marjo vaimonsa kanssa aamiaisen ja kävimme vielä läpi elämän tärkeitä asioita, kuten arvata saattaa. Kaikenlaista olikin esillä molemmin puolin pöytää. Sitten tuli hyvästien aika. Ei lopullisten tietenkään, mutta jonksikin aikaa kumminkin. Ehkä vielä purjehdimme yhdessä ennen jäiden tuloa. Katsotaan.

Kuittasimme itsemme ulos hotellista. Vaimoni oli sopinut japaninmatkalaisten kanssa meille tapaamisen hotellin aulaan. Päivä oli jo puolessa, joten ehdotimme, että eikö mennä alamajalle kahville ja mietitään sitten kuinka voimme viettää päivää  japanilaisten ystäviemme kanssa. Maalailimme heille ajamajan herkkuja, vaikka emme nyt sitä muikkuannosta ehkä söisikään. Niinpä laskeuduimme maisemahissillä parkkipaikan tuntumaan ja sitten vain pikku berlingollamme alamäkeä kokolailla joutuin kohti sitä alamajaa. Matka alas Pielisen rantaan kestää noin kymmenen minuuttia. Liikenne tuntui hiljaiselta eikä vastaan tainnut tulla kuin yksi auto. Kurvasimme sitten viimein sen alamajan oven eteen. Arvasin. Suljettu. Marimi, vaimoni, kävi vielä lukemassa varmuuden vuoksi oveen laitetun lapun. Seuraavan kerran auki kolmastoista syyskuuta yhden päivän. No, meillä ei ollut aikaa jäädä odottamaan paria viikkoa, joten palasimme Kolin keskustaan. Siinähän on se s-kauppa, matkamuistomyymälä, sitten joku outdoor -yritys ja kahvila Kolin Ryynänen. Tähän mennessä olimme jo tulleet kohtalaisen tutuiksi japanilaisten kanssa ja tiesimme seuraavaa. He ovat suomifaneja. Toinen heistä on opiskellut suomenkieltä kahdeksan ja toinen viisi vuotta Tokiossa. Siis harrastuksena. Toinen on ollut Suomessa jo kahdeksan kertaa. He olivat tulleet tutuiksi toisilleen siellä Tokion kielikurssilla. He olivat tulleet junalla Joensuuhun. Japanista käsin he olivat varanneet Kolin kimppataksin, jota he olivat odotelleet Joensuun asemalla yli kaksi tuntia, mutta se ei ollut tullut.Siis ei ollut tullut!

Nyt kuitenkin olimme jo matkamuistomyymälässä ja uudet ystävämme ihastelivat kättentaitoja ja luonnontuotteita. Muita ei pikku putiikissa ollutkaan. Kassalla ovensuussa päivysti topakan näköinen naisimmeinen, jonka kanssa antauduin juttusille aikani kuluksi. Kerroin, että kahvipaikkaa tässä etsiskelemme. Hän suositteli alamajaa. Kerroin tilanteen. Siinä sitten päiviteltiin sesongin päättymisen merkkejä. Sitten hän varovasti tarjosi vaihtoehdoksi tien toisella puolella olevaa kahvilaa, sitä Kolin Ryynästä. Tosin hän hyvin pian antoi ymmärtää, että mainittu kahvila saattaa avautua tai olla avautumatta. Olin varmaan kysyvän näköinen ilme naamallani, kun hän valaisi minua, että kahvilaa pitää nykyään ranskalais-suomalainen nuori mies, ja saattaa olla, että kahvila avaa ovensa aamukunnon mukaan. Asiaa voimme tutkia empiirisesti tuonnempana mietin mielessäni. En sitten malttanut olla mainitsematta japanilaisten ystäviemme parituntista Kolin kimppataksin odotusta. Immeinen kassan takana kysyi kummasta yrittäjästä oli ollut kysymys, johon oli pakko todeta, että sitä eivät japanilaiset matkaajat olleet osanneet selvittää. Kassaimmeinen piti tapahtunutta outona, kuten minäkin, mutta en tavattomana, kun ollaan Suomessa. Kaivoin ainoan käyntikorttini iPadin kotelon välistä ja ojensin kassahenkilölle, jotta jos tulee jotain jälkipuheita, niin minuun voi ottaa yhteyttä. Kassahenkilö kertoi viestin menevän perille, sillä hän on kuulemma Kolin yrittäjien varapuheenjohtaja tai se varsinainen, en nyt muista kumpi se oli. Se siitä, mutta Japanissa sellainen ei ole kertakaikkiaan mahdollista tai se on seppukun paikka välittömästi. Siirryimme kadun toiselle puolelle.

Näimme jo kauempaa sen kaikille tutun kyltin ”open” oven eteen ulos nostettuna. Kahvila on siis sittenkin auki. Avasin oven ja olin pissata housuun, niin kovaääninen vaskikello löi yläkamanan korkeudella. Ranskalais-suomalainen kahvilanpitäjä ilmestyi paikalle ja tilasimme oitis kahvit ja ostimme lisukkeeksi tarjolla olevista kolmesta pullasta ne kaksi, jotka laitoimme sitten puoliksi. Japanilaiset huomasivat kahvilan hämärässä pian selvästikin yllättävän erikoisuuden. Pöydillä oli vanhat japanilaiset viskipullot kynttilänjalkoina. Tiedustelin kahviloitsijalta onko käynyt Jaappanissa. Ei ollut, mutta pitää japanilaisesta viskistä. Todellinen harvinaisuus siis ja ensimmäinen omalla kohdallani. Mukava kahviloitsija otti sitten meistä ne tavanomaiset valokuvat jokaisen digikameralla, niin että kaikki mahdolliset kombinaatiot tulivat kuviin. Hintalaatusuhde oli tässä kahvilassa aivan kohdallaan ja kahviloitsija kertoi seuraavalla kerralla olevan pulliakin enemmän. Meille riitti kaksi, joten ei hätää tulevaisuudessakaan. Pääasia oli, että paikassa sai kahvia pahimpaan tuskaansa. Siinä tuli sitten mieleen kutsua japanittaret Mönniin vierailulle. Lupasimme tarjota myös majoituksen. Paaterikin tuli puheeksi. Tiesivät kyllä kuka on Eva Ryynänen, mutta tällä kertaa ei olisi mahdollista vierailla ateljeekodissa. Paaterihan on juuri Kolin vastapuolella Pielisjärveä. Kerroin tämän matkalaisille ja kerroin myös, että järven ympäri pääsee pohjois- sekä eteläkautta. Eteläkautta on autolla lyhin reitti ja lautta-aikataulusta ei ole tietoa. Kulkeneeko edes enää. Jos olisi talvi hurauttaisimme suoraan sitä jäätietä, mutta nyt oli nyt. Jotenkin näin, että mieli tekisi, mutta aikamoinen homma kaiken kaikkiaan jaappanilaisten mielestä, vaikkeivat sitä sanoneetkaan. Aikamme asiaa pohdittuamme lähdimme Paateriin. Ties monennenko kerran sinnekin vieraita viemään, mutta se kannattaa aina.SONY DSC

Paateriin saavuimme noin tunnin ajomatkan jälkeen. Matkalla ajattelin, että vaimolleni ja itselleni kyllä saisi Lieksan kaupunki myöntää ikuisen ilmaisen sisäänpääsyn Paateriin, koska tuomme jatkuvasti sinne vieraita. No, se oli vain sellainen ajatus siinä ajellessa. Näin selvästi, että vierasmaalaiset olivat innoissaan paikasta, vaikkemme olleet vasta kuin parkkipaikalla. Siitä sitten lukusien valokuvien saattamana etsiydyimme sisäänpääsymaksuluukulle. Nuori naishenkilö ottikin meidät ystävällisesti vastaan. Siinä sitten sommitellessa sisäänpääsyä luukulle ilmestyi vanhempi rouva, jonka tunnistimme oitis. Hän opasti nuorempaa, että nämä kaksi eivät maksa mitään sisään, jos vieraat ostavat liput. Tuli hassu olo. Lukiko hän ajatukseni. Ehkä ei, mutta olemme tavanneet jo niin monta kertaa ja nauttineet kahvion antimista ja Evan töistä, että saimme tämän kohtelun jo vakiokävijöinä. Kiitos. Aluksi päätimme kuitenkin juoda kahvit ja teet ja syödä leivonnaisia ja ihastella kahviota ja ystävällistä palvelua. Sitten teimme työnjakoa siten, että naiset menivät Paateriin ja minä jäin kahvioon lueskelemaan. Olinhan jo tuttu Paaterin kanssa vuosien takaa, Kerran jopa tapasin Evan ja sain hänen omana kertomanaan nauhalle suuren matkan hänen elämäänsä. Se oli ikimuistoinen kohtaaminen. Kiitos Eva, siellä jossakin!

Mutta tätä ennen ehti tapahtua seuraavaa. Kuten mainitsin tarjosimme matkalaisille majoitusta Mönnissä. Hotellin olivat jo maksaneet Kolille, joten päättivät olla toisenkin yön Kolilla. Sitten olisivat olleet tulossa Joensuuhun ja siellä oli varattuna huone Vihreän Tähden hotellista. Sehän on semmoinen puoliautomaatihotelli. Matkalaiset innostuivat kutsustamme ja siitä alkoikin sitten melkoinen ruljanssi, kun aloimme perua huonevarausta, joka oli jo maksettu valmiiksi Japanissa. Hotellin yhteystiedot löytyi helposti iPadilla, mutta puhelinvastaaja ilmoitti, että tähän numeroon ei vastata. Kokeilin uudemman ja uudemman kerran aina samalla tuloksella. Eihän niin voi olla, että hotelli ilmoittaa palvelunumeron, mutta ei vastaa siihen. Olimme jo aika ihmeissämme koko sakki ja mietimme mitä tehdä. Olin kuitenkin sisukas ja kerroin, että huoneen voi perua ja rahatkin saa vielä takaisin, niin on jämpti. Netistä ei apu tällä kertaa löytynyt. Soitin elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran numeroon 020202. Se vastasi heti ja kyseli kuinka voi auttaa ja löytikin jonkun lisänumeron ja ajat jolloin se vastaa. Hotellin olisi voinut perua myös numerossa 020202, jos se olisi varattu sitä kautta, mutta ei ollut. Ystävällinen naisääni tuntui halukkaalta auttamaan loputtomiin, kunnes sain sanottua, että kiitos ja näkemiin. Green Star vastaa seuraavan kerran kello viidentoista jälkeen puheluihin. Soitin sitten kello viisitoista ja puheluun myös vastattiin. Huoneen peruminen onnistui oitis, mutta se kuinka rahat saa takaisin Japaniin olikin sitten toinen juttu. Heille, siis hotelliin, tuli lähettää varauksesta kopio ja pankkitili, johon rahat palautetaan. Huone oli maksettu luottokortilla Japanissa, joten tiedustelin eikö se kävisi tiedoksi palautukselle. Ei tietoa ennenkuin esimies tulee paikalle. Skannasin iPadilla paperikopion varauksesta ja siiihen liitetyn luottokortin oikein väritulosteena. Tämän PDF tiedoston lähetin sitten sinne hotelliin sähköpostilla.

Palasimme Hotelli Koliin ja matka oli ollut antoisa. Japanittaret saivat tutustua Eva Ryynäsen kätten jälkiin ja tuntea ateljeekodin atmosfäärin. Se on jotain se. Jokainen tietää, joka on nähnyt ja tuntenut tanssivat karhut ja kaiken sen, mitä esillä on ja mitä ei ole. Japanittaret jätimme siis Kolille, saimme heidän suuret matkalaukut mukaamme, jotta heidän on helpompi seuraavana päivänä tulla bussilla Joensuuhun. Hyvästelimme ja läksimme kohti Mönniä kahden japanilaisen matkalaukut mukamme. Suuri luottamus puolin ja toisin. Onnistuisiko kaikkialla maailmassa, en tiedä. Sää oli koleahko, mutta kaunis. Syksyn värit alkoivat olla jo puhkeamssa täyteen loistoon, mutta ei ihan vielä.

Yön yli ja sitten Joensuuhun hakemaan uudet ystävämme Taitokorttelista. Sitten Mönniin. Syömään ja saunomaan. Yläkerrasta molemmille omat huoneet. Aamupala aikaisin, että ehdimme Joensuuhun junalle. Sähköposti kertoi, että Greeen Star tarvitsee japanilaisen pankkitilin maksun palauttamiseen. Toimitin kopiot japanittarille toimenpiteitä varten. Ehkä vielä kuulemme onnistuiko palautus. Vaimoni arveli, että siitä veloitetaan noin viisitoista euroa japanilaisessa pankissa. Palautus olisi siis sen verran pienenmpi, mutta saisivathan he lähes koko hinnan takaisin. Sitten vaivihkaa totesin vaimolleni, että sain tekstiviestillä tiedon, että puhelu numeroon 020202 maksoi 12 euroa, jotta se siitä. Japanittaret kirjoittivat mukavat jäähyväiset vieraskirjaamme ja lupasivat tulla uudelleen. Mönni hostel oli kuulemma parempi kuin Hotelli Koli. Se lämmitti mieltä, vaikka japanilaiset ovatkin tunnetusti kohteliasta väkeä.

Ehkä saimme pelastettua jotain, ehkä  emme. Mutta soisi kyllä, että matkailija joka tulee kahdeksan tai 8000 kilometrin päästä saisi taksin, kun on sen kerran tilannut. Eikö se ole kohtuullista. Mata ne! Nähdään taas!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KEPPIEN KANSSA VAI ILMAN

imageKuten niin monesti olen ääneen ja mielessäni todennut, Suomi on todellinen unelmamaa. Täällä on ilmainen koulutus kaikille ja lähes ilmainen terveydenhoito. Kouluni olen käynyt, jopa parin yliopistotutkinnon verran, siispä keskityn tällä erää terveydenhoitoon ja siinäkin vain yhteen lillukan varteen, mutta suokaa minulle tämä mahdollisuus tuoda esiin eräs pieni, mutta huvittava yksityiskohta. On siis palattava muutama päivä taaksepäin, tai paremminkin muutama vuosi, mutta siitä olen jo kertonut. Sain sen punkin välittämän borrelioosin ja kärsin siitä vieläkin. Välillä enemmän välillä vähemmän. Yleensä kuukauden parin välein käyn saamassa armeliaita piikityksiä kipeisiin niveliin ja muihin paikkoihin. Olemme tulleet jo tutuiksi tohtorini kanssa ja hän tietää paikat minne tuikata. Alistun aina kohtalooni ja odotan innolla itikan pistoksia muistuttavia pieniä tujauksia. Yleensä ne tuovat helpotuksen muutaman päivän sisällä ja kantavat hedelmää kuukauden pari kuten jo mainöitsin. Päästyäni toisen valtiaani, herra Waldenströmin mukaan nimetyn vaivan, pauloista kotiin toipumaan, niin eipä aikaakaan, kun oikean jalan nilkkanivel oli kuin tulessa. Myös vasen jalkaterä alkoi kummitella siihen malliin, että oli harkittava jälleen piikille lähtöä. Koitin vielä sinnitellä, sillä eihän suomalaisella miehellä ole kiire muualle kuin korkeintaan viemään lottokuponki. Kun kipu äityi sietämättömäksi oli antauduttava ja sirautettava pikku Berlingollamme kohti keskussairaalaa. Ajan sain jotakuinkin heti. Tohtori tieki tavanomaiset kysymykset ja sitten vaan pötkölleen ja piikkiä niveliin. Siitä sitten kotiin odottelemaan ihmettä. Eikä aikaakaan, kun jouduin soittamaan uuden ajan. Kipu ei lievittynyt hetkeksikään tällä kertaa. Nyt oli tosi kyseessä. Niipä määrättiin jaloille läpivalaisu ja tohtori katseli kuvia, mutta ei löytänyt niistä juuri muuta kuin vasemman jalan kantapäässä olevan luupiikin. Kysyi sitten, että olenko huomannut sen olemassaoloa. Kerroin, että joka aamu se ilmoittaa itsestään, kun kävelen puujaloilla toimittamaan luonnolliset tarpeeni. Laitettiin varuilta piikit, kun eivät ne voi juuri pahempaakaan saada aikaan. Samalla lääkäri varasi luustokartoitukseen ajan. Siihen oli sitten noin viikon verran ja kipu sietämätön. Jalalla ei juuri kärsinyt askelta ottaa. Kysäisin sitten tohtorilta, että olisiko mahdollista saada jotain apua tähän kävelemiseen. Huoneessa oleva hoitaja, sekä lääkäri kääntyivät katsomaan minua, siis jotain apua kävelemiseen. Sain hädin tuskin sukat ja housut jalkaan siinä heidän silmien alla. Tarkensin pyyntöä. Kainalosauvat. Pienen epäilevän tauon jälkeen tohtorini totesi, että ei meillä täällä niitä ole. Pitäisi olla niin monet, kun kaikille niitä sitten. Onneksi en pistänyt aamulla nauhakenkiä, joten olin valmis siirtymään toimiston puolelle. Siinä sitten hoitajan täytellessä ajanvarauksia ja muita kuponkeja ihmettelin ääneen, että mitenkähän minä pääsen takaisin autolle, kun on tuon kävelemisen kanssa vähän niin ja näin, että jos olisi niitä kainalosauvoja. Hoitaja katsoi minua mitään sanomattomalla ilmeellä ja totesi, että niitä kainalosauvoja saa omasta terveyskeskuksesta. Olin siis Joensuun keskussairaalassa, jonne olin ajanut kolmekymmentä kilometriä kotoa Mönnistä. Nyt minun siis täytyy ajaa jalattomana Kontiolahdelle kolmenkymmenen kilometrin päähän hakemaan kainalosauvoja. Tätä päivittelin ääneen. Taisin todeta hoitajalle, että miten jos olisi jalat poikki, niin kuinkas minä sitten. Siihen hoitaja vastasi, että se on asumispaikan valintakysymys. Jos olisitte joensuulainen saisitte ne kepit Siilaisilta. Siinä vaiheessa taisin jäädä hetkeksi suu auki. Että Siilaisilta. Mutta miten minä sinne Siilaisille, kun en pääse parkkipaikallekaan. Siihen ei hoitaja osannut antaa neuvoa. Sain ajan tulevaa gammakuvausta varten ja könkkäsin niine hyvineni ulos ovesta. Koitin hakea tukea sieltä mistä sain ja kihnustin itseni hisseille ja painoin nappia. Se vei minut neljännestä kerroksesta takaisin maan kamaralle. Siitä sitten rahnustin parkkipaikalle ja mielessä pyöri hoitajan sanat, että kannattaa katsoa, milloin se terveyskeskus on auki siellä Kontiolahdella. Oli kuitenkin vielä sen verran iltapäivä, että hyppäsin koslaan ja ajoin vaimoni kanssa sinne Kontiolahden terveyskeskukseen. Kurvasin niin lähelle pääovea kuin ilkesin ja siitä sitten sisään. Kovin montaa kertaa en ole moisessa paikassa käynyt, joten tähystin ovelta minne tulisi suunnata ensin. Havaitsin jonkinlaiset toimiston tyhjän hallin puolivälissä. Lasi-ikkunasta näkyi joku naishenkilö olevan kopissa. Oven vieressä oli vuoronumerorulla ja oven vieressä valo-opasteet. Mietin järjestystä. Otanko vuoronumeron, vaikka ketään ei näy. Vai koputtaisiko vaan oveen, kun valo-opaste ei ole punaisella eikä keltaisella. Jalat olivat aivan liekeissä, joten päätin ottaa riskin ja valitsin suoran toiminnan. Koputin ja avasin. Aloitin kysymyksen, johon nyt puhelimessa oleva naisihminen vastasi pyytämällä odottamaan ja antoi ymmärtää,  että olisi hyvä poistua oven ulkopuolelle. Niin tein ja kas vain ovivalo syttyi keltaiselle. Odota. Siinä sitten hoipuin aikani, kunnes valo ja summeri ilmoittivat pirteästi, että sain astua kaikkein pyhimpään. Esitin asiani. Vastaus oli yksiselitteinen ja selkeä. Menkää käytävän päässä olevasta fysioterapian ovesta sisään, siellä niitä keppejä on. Kysykää sieltä. Laapustin mainittuun paikkaan. Avasin oven ja mitä minä näinkään. Tusinoittain kävelyapuvälineitä isossa pahvilaatikossa. Olin päässyt perille. Paikalla ei kumminkaan ollut ketään. Kurkistelin sinne tänne, kunnes huomasin kauempana käytävästä johtavan isomman salin, jossa joku oli antamassa jotain hoitoa jollekin. En tohtinut mennä keskeyttämään olihan kyseessä potilastilanne. Palasin keppien luo ja kokeilin niitä. Mitä jos vaan otan tästä pari. Palautan sitten joskus. Ei kai näitä kukaan ole laskenut. Kohtuullisen kotikasvatuksen saaneena en kuitenkaan yltänyt tähän mainetekoon. Lykkäsin kepit takaisin laatikkoon. Mutta kas, seinällähän on lomake, jossa neuvotaan kirjoittamaan varaus kahtena kappaleena, jos paikalla ei ole ketään. Kynää sen sijaan ei ollut missään. Pistin lomakkeet takaisin seinätelineeseen ja hipsin ulos ennen kuin pää räjähtää. Könkkäsin autolle ja kerroin vaimolleni kotiosoitteen. Hän oli melkolailla hämmästynyt, kun palasin ilman keppejä. Kerroin lyhyen version tapahtumien kulusta. Vieraat Italiasta ovat kohta ovellamme, joten nyt sai kävelykepit jäädä. Täytyi vaan purra hammasta ja napsia muutama tuhatmillinen nappi. Eiköhän se siitä. Nyt olin siis ajanut keppien perässä jo 80 kilometriä. Terveyskeskuksesta kotiin on parikymmentä kilometriä. Olisiko tämä jo kaupunkiin muuton peruste. Päätimme vielä yrittää maalaiselämää vaimoni kanssa kaikkia vaaroja uhmaten. Niin oli sitten sinniteltävä seuraavaan päivään, Ja sitä seuraavaan. Sitten keräsin kaiken miehisen rohkeuteni ja soitin sinne oman kunnan terveyskeskukseen. Selitin uudelleen asiani ja kysyin kuinka minun nyt tulee toimia, että saisin avun vaivaani. Ystävällinen ääni kertoi tarkistavansa onko ketään fysiatrisessa paikalla, kun oli jo perjantai-iltapäivä. Kyllä olisi vielä hetken. Minua neuvottiin menemään suoraan sisään sinne fysioterapiaan, kun tulen ja jos siellä ei näy ketään, niin sitten minun olisi tultava siihen ilmoittautumiskoppiin, josta tämä ystävällinen naisääni sitten kertoi soittavansa sinne fysioterapiaan… siis jos siellä ei olisi ketään. En ymmärtänyt tuskissani täysin tätä logiikkaa, mutta ehtisin, jos lähtisin heti Mönnistä kohti Kontiolahden keskustaa. Lupasin siis yrittää. Niin me hypättiin jälleen koslaan vaimon kanssa ja ajoimme reipasta ravia kohti Kontiolahden terveyskeskusta. Oven eteen, sisäänkönkkäys. Fysipoterapian ovesta sisään. Nyt onnisti. Elävä fysioterapeutti. Hän taisi odottaa minua. Olikohan niin, että puheluni ohjattiin myös hänelle. Niin se taisi olla. No, joka tapauksessa asiaan saataisiin nyt apu. Hankaluutena oli vain se, että minua ei löytynyt tietokoneen rekistereistä. Arvasin, että taitaa olla se tavanomainen tauti. Pyysin katsomaan kaksoisveen kohdalta ja jälleen minä olin olemassa. Sitten ne muut tarvittavat rituaalit ja nimi lankettiin. Kohta kepit olisivat minun. Siinä terapeutin lomaketta täytellessä kerroin kuinka haasteellista kävelykeppien saaminen on ja että minua suositeltiin jo muuttamaan Joensuuhunkin, niin olisivat olleet lähempänä nämä kepit. Ensin terapeutti katsoi minua hieman ihmeissään, mutta arveli kumminkin minun olevan järjissäni. Sitten hän purskahti nauramaan ja ryöpsäytti ne kuuluisat sanat – ei voi olla totta! Koitin todistaa asian olevan juuri kuten on tapahtunut. Terapeutti otti silloin yhden kepin ja näytti kepissä olevaa tarraa. ”PKSSK Apuvälinepalvelut”. Hän valaisi minulle keppien olevan juuri samoja, joita on siellä keskussairaalassakin vaikka kuinka paljon.  Heidän siellä keskussairaalassa olisi kuulemma pitänyt antaa minulle kepit sillä siunaamalla. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan minua suositeltiin muuttamaan Joensuuhun ja ties mitä. Olin jo aika tohkeissani ja tein lähtöä, mutta tämä tarmokas terapeutti ei päästänyt minua niin helpolla. Hän halusi kouluttaa minut kepeillä kulkemaan, ei vain tasaisella, vaan rappuja alas ja rappuja ylös. Niin me siinä sitten reenattiin pitkin terveyskeskuksen tyhjiä käytäviä. Olo muuttui joka askeleelta autuaammaksi, kun ei askeleen ottaminen tuntunut enää maailmanlopulta. Nyt oli ilo pomppia parkkipaikalle ja huristella kotiin. Olihan minulla ne kepit. Lupasin palauttaa syyskuun puolessa välissä. Ajattelin sitten mielessäni kuinka paljon bruttokansantuotetta ja hiilijälkeä syntyykään mokomien keppien takia, jos kaikki joutuvat ajamaan keskimäärin 120 kilometria puolikuntoisina yksien keppien perässä. Olkoon tämä osoitus suuren ja mallikkaan järjestelmän pienestä kauneusvirheestä. Joka olisi luultavimmin ollut parempi jättää mainitsematta, mutta tällä kertaa suotakoon minulle anteeksi. Tai antakaa sitten keppiä!

JAKSAA VAIKKEI JAKSAKKAAN

kivetJo kolmas perättäinen suvi, kun saa katsella omenapuun kukintaa kaikessa rauhassa, kiireettä, joutilaana. Se on erikoinen etuoikeus tai välttämättömyys tai sen sanelema pakko. Töihin ei ole asiaa vielä moneen kuukauteen. Lokakuussa ehkä voin palata, jos kaikki menee mallilleen, niinkuin on kaavailtu. Tai kuten lääkärit ovat kaavailleet, eivätkä hekään ole oikein varmoja, kukapa olisi tai voisi olla. Nyt kun kokeillaan jo kolmatta hoitovaihtoehtoa on kulunut yli 300 päivää viimeiseltä kahdelta vuodelta, kun en ole työpaikan ovea avannut. Vapun päivänä tuli täyteen 34 vuotta päätoimista työntekoa tai olisi tullut, jos olisin ollut töissä. Ensimmäisen 32 vuoden aikana en muista olleeni montaa päivää poissa töistä ja yrittäjänä ollessa olin vajaakuntoisenakin joskus sorvin ääressä. Nyt on ollut toisin. On pitänyt totutella aivan toisenlaiseen toimintaan. Välillä sairaalassa välillä kotona. Kotona onneksi suurimman osan ajasta. Aika ei ole tullut pitkäksi, enkä usko, että tuleekaan. Maailma on täynnä hyviä ja huonoja lukemattomia kirjoja. Facebook ei tule täyteen, vaikka kuinka mättäisi tavaraa ja kommentoisi kaikkea minkä näkee. Ei, ei lähimainkaan. Televisiota ei kuitenkaan jaksa katsoa, varsinkaan nyt, kun ne maailmanmestaruuskisatkin loppuivat. Joku taisi tiedustellakin, että milloin minusta on tullut urheiluhullu, kun aina katsomassa, kun sen mustan kumiesineen perässä aikuiset miehet toisiaan jahtaa ja koittaavat saada sen kiekon sinne pömpeliin. Ei, ei minusta urheiluhullua ole tullut, eikä varmaan tulekaan, mutta lätkää seuraan mielelläni. Se on nopeaa ja vaatii taitoa. Siis se pelaaminen. Se kiehtoo jotenkin minua. Ehkä se ei olekaan urheilua, kun se vaikuttaa niin hauskalta. Raitapaidat pilli suussa luistelevat perässä minkä ehtivät ja viheltävät minkä näkevät. Ei, ei se ole urheilua. Sen täytyy olla jotain täysin muuta. Siinä kuluu aika aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi niitä formuloita seuratessa. En jaksa millään katsoa kierros toisensa perään sitä pärinää. Se on kuin tuijottaisi tapettien kuivumista seinällä. Se ei ole minua varten. Ei alkuunkaan. Kirjoittaa, lukea katsella ja ihmetellä jaksaa melkolailla mukavasti lähes loputtomiin. Kaikki on hyvin niin kauan kuin pää, siis yläpää ja sormet toimivat. No, tietenkin alapään täytyy toimia, mutta se on toisen jutun juuri. Kun lääkitystä ei ole lainkaan sytostaattien lisäksi eikä suurempia kipuja, voi keskittyä joksikin aikaa johonkin, mutta pitemmäksi aikaa ei. Siinä se raja tulee vastaan. Tee mitä vaan, kunhan et tee pitkään, niin hyvin menee. Siinä mielessä voisi mainita myös mukavia ulkolajeja.
Ampumakoe on voimassa kolme vuotta kerrallaan ja minulla se olisi mennyt umpeen ennen  jahtia. Niinpä kävin ampua paukauttamassa kasan keskelle taulua viime viikonloppuna. Siinä ei kauan nokka  tuhissut. Ensimmäisestä laukauksesta alle 90 sekuntia ja merkki oli lakkarissa. Sen ponnistuksen jaksoi jotakuinkin mukavasti ja taas on lisenssi voimassa siihen saakka kunnes ylitän kuusikymmentä vuotta. Kuulostaa kamalan kaukaiselta, mutta eihän se ole kuin yhden lisenssin kesto.  Tarjolla olisi ollut koivun- ja kuusentaimien istutusta, mutta siihen ei ole lupa osallistua, kun ei saa syödä edes maapähkinöitä, joista voisi tulla joku pöpö. Miten sitten kuumassa metsänistutuksessa kuokkien ja putkien kanssa touhutessa kolmenkymmen asteen helteessä, vaikka mieli olisi tehnyt, niin poissa piti pysyä. Sellainen on nyt tämän karman laki. Alkukesästä ajattelin, että nyt on aikaa parantaa pihamaan sammaloituminen. Ostin 375 kiloa dolomiittikalkkia ja 16 tonnia hiekkaa tuli pihaan kuormurilla että heilahti. Siinä olikin sitten projektia kerrakseen ja on vieläkin. Kalkit piti saada maahan ennen nurmikon kasvua ja hiekka perään. Kalkit sain, hiekkaa en, muuta kuin nimeksi. Se on sillä tavalla, että vaikka kuinka olisi tahtoa, niin kun ei jaksa, niin ei jaksa. Siinä kun kaikkine hengityssuojaimineen koittaa äheltää ensin kottikärripelillä, sitten mönkijävetosella peräkärrillä, niin tietää tehneensä. Työkaluna ei voi olla kuin vähän teelusikkaa suurempi kihveli. Sillä kun ripottelee, niin aika kuluu somasti. Vielä on toista kymmentä tonnia jäljellä. Tuli sitten onneksi sadepäiviä ja pääsi taas rakkaiden kirjojen pariin. Olen arvellut josko pitäisi talkoot, mutta ne on varmaan säästettävä johonkin vielä tärkeämpään. Ei ne yhtenään tule samaan osoitteeseen. Mielessä on kuorma-autonkuljettajan lohduttavat sanat, että kasassa on kyllä hiekkaa seuraavallekin sukupolvelle, joten katsellaan, kuten Savossa sanottaisiin. Rauhallisempi ja kevyempi projekti on sen sijaan japanilainen puutarhamme. Sitä aloitimme työstämään vaimoni kanssa hyvissä ajoin ennen kuin lehti on vihreänä. Talomme päätypuolessa on eräänlainen kiviröykkiö, jonka eteläpäähän olemme suunnitelleet kivipuutarhan. Siinä onkin ollut sitten kopsuttelemista ja kapsuttelemista. Mullan alta kivien seasta löyttyy yhtä jos toista. Kokoelma alkaa olla mittava. Argeologisia löytöjä Mönnistä. Ajoitukseen ei tarvita kuitenkaan hiili-isotooppia, vaikuttaa olevan kahdeksankymmentä luvun alkupuolelta useimmat löydöt. Vaimoni kihlasormus ei vain ole tullut vielä vastaan, vaikka se katosikin kättä huiskauttamalla sormesta irroten siihen johonkin lähimaastoon kolmisen vuotta sitten. Urakassa on hyvin zeniläinen ote. Jatketaan, kun jaksetaan. Kivet ovat jo odottamassa pesua hyvässä järjestyksessä talomme kivijalan juureen kannettuna. Vielä hieman maansiirtotöitä ja sitten suojakangas maahan, hiekkaa päälle ja sitten kivien asettelu. Japanilaisessa puutarhassa ei ole sopivaa astua maahan, joten japanilaiseen tyyliin on tehtävä jalan sijoittamiselle sopivat kivet ja kulkureitit. Siinä sitä on suunnittelemista jaksamiseen saakka. Ja jos ei muuta keksi, niin aina voi jatkaa loputonta taistelua voikukka-armadaa vastaan ja taputella tasaiseksi ehtymättömät myyränkasat, joita ilmaantuu yöaikaan viheriölle isompina ja pienempinä kekoina. Päivän kohokohta on aina postilaatikolla käynti. Vähän reilut kaksi ja puolisataa arsinaa suuntaansa. Hyvää reippailua sinänsä ja jännitys nousee joka kerta huippuunsa, onko laatikkoon siunautunut jälleen Sotkan, CM:n, Maskun tai Tokmannin tuoteinformaatiota. Laskut kun tulevat suoraan digitaalisesti, samoin kuin tilatut sanomalehdetkin, niin laatikkokantoon ei jää juuri muuta kuin mainitut julkaisut noudettaviksi. Niitä sitten köijätään takaisin kaupunkiin jätepaperikeräykseen. Siinähän se aika kuluu somasti. Joka päivä sitä kumminkin suunnittelee aina jotain, minkä sitten huomenna teen tai ylihuomenna tai ensiviikolla tai ensikuussa tai ensivuonna tai ensielämässä. Aamulla kun ei tiedä missä kunnossa on haaveitaan toteuttamaan. Jotkut asiat vain alkavat nousta tärkeämmiksi kuin toiset tässä elämässä ja elämänvaiheessa. Jotkut menettävät merkityksensä kokonaan. Niin olen ollut huomaavinani. Jaksettava on vaikkei jaksakaan!