VAIKKA BURGERI SUUSTA

Tällä kertaa tämä tarina lähtee liikkeelle Mönnistä, eli rakkaasta kotikylästämme pohjoiskarjalalaisessa vaaramaisemassa. Olimme pakanneet auton täyteen kaikkea viemistä. Pääasiassa hirvenlihaa, hilloa ja mehua. Kaikki mönniläistä alkuperää. Tai no joo, mistäs minä tiedän missä ne hirvet on siitetty, jotka ovat nyt pakkasessa itse kullakin metsämiehellä. Joka tapauksessa suuntana oli Helsinki, koska tärkeät virkatehtävät vaativat menemään paikan päälle sinne Isolle Kirkolle. Torstai-iltana lähdimme matkaan vaimoni kanssa. Kokous oli vasta seuraavana päivänä, joten oli mukava ajella illan kähmyssä ja pysähtyä öitsemään Varkauteen pikkusisaren luo. Se on tullut meille vakioksi ja heillä on mukavan kokoisessa omakotitalossa huone numero kolme varattu meitä varten. Soitin siis sisarelle ja varasin huoneen kolme jälleen kerran. Veimme myös tuliaisina mönniläisiä luonnontuotteita vastikkeeksi yösijasta, mitä ei tietenkään olisi tarvinnut, mutta no tehän tiedätte. Huonepalvelu pelasi oivallisesti ja aamupala oli laitettu paremmin kuin monessa vihreän kortin hotellissa. Sanoisin, että täydet neljä tähteä tälle pysäkille. Siitä sitten jatkoimme seuraavana aamuna kohti Helsinkiä. Olimme sopineet tyttäreni kanssa, että hän tulee Antonin kanssa Hakaniemen halliin vastaan. Tämä Anton on siis viisi ja puolivuotias nuori mies, joka pitää aurinkokuivatuista tomaateista ja tilaa linnanmäellä sushia. Kauppahallilta olisi sitten nopsakka ajaa Pasilaan, jossa matkan virallinen osuus odotti alkamistaan.  Kaikkihan tietävät, että vanhat kunnon kauppahallit ovat vastustamattomia ostospaikkoja. Heräteostojen vaaraa nousee avoimella richterin asteikolla pilviin.  Hallin toisessa kerroksessa on mukava kahvila, jonne suuntasimme hörppäämään aamukahvit. Sinne sonnustautuessamme katselimme kaikkia kauppoja ja putiikkeja. Marimekossakin oli viidentoista rosentin alennus. Sitten muistimme lattiaharjan! Aivan. Olemme metsästäneet vanhan mallista puista kunnon lattiaharjaa, jonka ilkeisi jättää uunin nurkalle näköselle siellä Mönnissä.  Eipä aikaakaan kun näimme sellaisen esillä ensimmäisen kerroksen  ikkunassa, mutta sitten tuli tenkkapoo, miten sen saa sieltä ostettua? Aikamme pähkäiltyämme nousimme kerrosta ylemmäs ja sieltähän se putiikkilöytyi ja myyjä kanssa. Hän näpräsi jotain sormissaan tuhansien tavaroiden seassa ja takana. Katselimme tiskin lähellä riippuvaa harjaa ja sen hintaa. Kaksikymmentä viisi euroa. Se kotona oleva muovinen maksaa varmaan kolmanneksen, mutta on tosi ruma. Siis tästä nyt vaan harja käteen ja kotiin, mutta kassan kautta. Tarjosin harjaa myyjälle. Tiedustelin missä se on tehty. Suomessa,  kuului vastaus. Näkövammaisten verstaalla ja jouhet ovat oikeita hevosen jouhia. Olimme valinneet mustajouhisen mallin. No, sittenhän se sopii vallan mainiosti. Myyjä mainitsi vielä, että tekijä on tässä ihan lähellä. Luultavasti itseään tarkoittaen. Yhteenvetona voinee todeta, että minä hoisin sekä myymisen, että ostamisen. Vähän jo niska punotti, mutta jotenkin ajattelin, että antaa olla, kun menee hyvään tarkoitukseen. Siitä sitten kahville pitkävartinen harja kourassa. Kahviannoksia jonotaessamme eräs helsinkiläisrouva kysyi, yllättävää kyllä, mihinkäs sitä ollaan menossa harjan kanssa. Vastasin oitis, että vaikka teille. Rouvan katse oli aika epäilevä ja oma vastaukseni yhtä yllättävä hänelle kuin hänen kysymys itselleni. Lisäsin sitten, että teen tilauksesta mitä vaan sata euroa tunti. Tähän rouva vastasi, että aika kallista, mutta minä lisäsin, että rouva hyvä, mitä vaan! Siitä sitten valtion tärkeisiin tehtäviin ja muu pesue ratikka-ajelulle ympäri Helsinkiä. Kolmosella Helsingin ympäri olikin vaimoni suuri toive, joka nyt pääsi toteutumaan. Japanissa kun ei ole ratikoita. Kurvailin sitten Pasilaan ja koitin etsiä autolle luvallista paikkaa läheltä Haaga-Heliaa. Mielestäni löysin sellaisen yhdeltä umpiperältä, mutta palatessani sain tuta, että olin väärässä. Päiväraha ei riitä tämän muistutuksen suorittamiseen. Olin kuuskymppiä köyhempi kuin tullessa plus harja 25 euroa. Kulut tähän mennessä 85 euroa. Siitäpä sitä sitten olikin mukava kurvata takaisin Hakaniemeen kokouksen jälkeen ja etsiä uudelleen parkkipaikkaa. Se löytyi helposti nyt. Olihan jo myöhäinen perjantai-iltapäivä.  Olin katsonut kartalta, että ikkunahelaliike on hyvin likellä Hakaniemen hallia, joten siitä voin sitten kipaista hakemaan ikkunan sulkemismekanismeja, sellaisia vakiomittaisia kolme telkisiä, joiden linja-autorahti Enoon maksaa saman kuin varsinainen osa itse tai ainakin melkein. Olin tilannut jo yhden sellaisen ja noutanut sen Enon matkahuollosta, jonne on kuusitoista kilometriä sivunsa. Ei ole halpaa sekään, mutta nyt oli toisin. Purjehdin kauppaan ja näytin malliksi ottamaani leveä telkistä vakiomittaista pitkäsulkijaa tisikin takan seisoskelevalle myyjättärelle. Hän kysyy, että mitäs saisi olla. Näytän osaa ja kerron haluavani kolme tällaista mallin mukaista tuotetta. Hän lähtee tiskiltä jonnekin, seuraan perässä ja käy ilmi, että hän kaappaa kolme vakiomittaista leveä telkistä pitkäsulkijaa mukaansa. Tuo ne sitten takaisin myyntitiskille. Tiedustelen sitten sellaisia pyöreitä kahvoja, joilla varsinainen sulkeminen tehdään. Vanhanmalliset ovat niin kapeita, että käsiin koskee ikkunoita sulkiessa. Viimeaikoina onkin ollut rukkaset kädessä, kun olen avannut ja sulkenut ikkunoita. Kuvaamaani mallia ei heillä ole, joten hän kysyy vain, että laitetaanko kelmua. Minulla leikkaa aika nopeasti. Ymmärrän, että hän tarkoittaa näiden leveä telkisten vakiomittaisten pitkäsulkijoiden sitomista yhteen kantamisen helpottamiseksi. Kerron, että kyllä  se vain käy. Hän pyörayttää tottuneesti muovia sulkijoiden ympäri molempiin päihin ja niin on paketti valmis. Viisikymmentä viisi euroa. Myyjä ei kysy, saisiko olla muuta, joten päätin olla haluamatta. Maksoin ja marssin ulos. Melko hyvä suoritus sekä minulta, että myyjältä. Tällä kertaa teimme työn puoliksi. Autolle kävellessäni ja kaunista Hakaniemeä katsellessani sain viestin vaimolta, että ovat tulossa ratikalla Hakaniemeen ja mukana on parhaasta sushi ravintolasta tilattuja sushi-annoksia koko porukalle. Kohta näenkin vaimoni tulevan valtavaa vatia kantaen. Sulloudumme autoon kaikki neljä kaikkine sushivateinemme ja ajelemme tyttäreni luo Koskelaan, josta he ovat juuri hankkineet oikein mukavan ja kohtalaisen kookkaan asunnon. Stockmannilla oli myös käyty ja sieltä hankittu aineksia, mitä ei mistään muualta saa. Japanilaiset juurekset ja kasvikset ovat aika harvinaisia ainakin Mönnissä. Kaikilla oli jo melkoinen nälkä joten kävimme sushin kimppuun ahnaasti. Myös viisi ja puolivuotias Anton ahmi sushia siihen malliin, että seuraavana päivänä Linnanmäellä ollessaan oli tilannut niitä lisää myyjän ihmetykseksi. No, kysäisin sitten muina miehinä, että mitäs semmonen vati kustantaa, niin saamani vastaus antoi ymmärtää, että noin kuusi kymppiä. Eipä siinä mitään ja hyvää oli. Nyt kasassa oli jo hyvänmatkaa parisataa euroa, eikä pienempiä kulunkeja edes oteta huomioon. Illan kähmyssä sitten piipahdimme poikani Jusun luona viemässä luonnontuotteita Mönnistä ja kuulemassa viimeaikaiset trendit musiikin ja muodin maailmasta. Taisimme höpötellä kyllä pääasiassa aivan muusta. Päivä Isolla Kirkolla alkoi viimein kääntyä yöpuulle ja sitten seuraavana aamuna kohti kotia. Koska ei ollut mitään erityistä kiirettä päätimme ajella itäistä reittiä pitkin. Kävimme Porvoossa, Haminassa ja Vironlahdellakin. Näimme kaunista suomalaista luontoa ja maalaismaisemaa, kaksi vanhaa kaupunkia ja satoja venäläisiä rekkoja tiellä ja tien varressa, kunnes käänsimme kohti Lappeenrantaa. Lappeenrannssa pysahdyimme kahveelle ystävämme luona ja sitten telakalla Lauritsalassa tarkastamassa tulevan aluksen, jolla purjehdimme kesällä yhdessä Kuopioon. Kuunari lepäsi luikulla vastamaalattuna ja uljaana katsastusta ja vesillelaskua varten. Kari oli jälleen tehnyt valtavan työn laittaessaan paatin purjehduskuntoon. Pysähdys oli melko lyhyt, joten jatkoimme matkaa kohti Joensuuta. Nälkä alkoi kurnia pikkuhiljaa suolistossa, joten päätimme poiketa valtatieltä vielä kerran Vuoksenniskan kohdalla ja viedä pennosemme paikkakunnan Hesburgeriin, joka oli sijoitettu paikallisen S-marketin suojiin. Taisimme olla ainoat asiakkaat sisään tullessamme. Tilasimme pikaruokaa kunnon annokset ja maksoimme reilut kaksitoista euroa. Valitsimme tyhjästä ravintolasta ikkunapöydän ja söimme kaikessa rauhassa. Vaan eipä aikaakaan, kun myyjä tiskin takaa lähestyi meitä ilmoittamalla, että paikka menee kiinni muutaman minuutin kuluttua. Siis menee kiinni kesken syönnin. Minulla jämähti hampurilainen kurkkuun. Sain nieltyä ja kysyin, että ai niinkuin mitä. Myyjä toisti asiansa. Lievä puna alkoi nousta olemattomiin niskavilloihini. Kysyin miten tämä on mahdollista. Myytte meille ateriat. Kysyitte syömmekö täällä, johon vastasimme että kyllä syömme ja nyt olette heittämässä meidä ulos kesken aterian. Nuori nainen sanoi, että hän ei ollut tiskillä, kun me tulimme. Kysyin hänen asemaansa virmassa. Kertoi olevansa tavan työntekijä. Vaimoni näki varmaan, että nyt sai Wirekoski vettä myllyyn. Kerroin myyjälle rauhallisesti, että meidän rahat kyllä kelpasivat äsken teille ihan täysimääräisinä ja minä maksoin kaiken ihan mukisematta, asettamatta mitään ehtoja, että saisimme syödä sisällä aterian loppuun saakka. Tähän nuori myyjä vain toteamaan, että nyt pitäisi poistua, että ovella odottava vartija saa ovet lukkoon. Vai, että vartija saa ovet lukkoon! Onneksi olimme juuri lopettaneet. Nousimme ja kävelimme suoraan kohti ulko-ovea jossa vartija todellakin oli odottamassa, että saa ne saamarin ovet lukkoon. Mikä oli tämän kohtauksen opetus. Syö ulkona aina kun voit. Jos myyjä olisi kertonut asian tilan ostaessamme, varsinkin kun kysyi syömmekö ravintolassa vai otammeko mukaan, niin olisimme ottaneet mukaan. Tietenkin! Mutta, että kesken aterian heitetään pihalle, niin se lienee sietämätöntä monelle mullekin. Seuraavalla kerralla pikkupaikkakunta Vuoksenniska jää ilman pennosiamme. Ajamme ohi. Ei kai kahdellatoista eurolla voi juuri muuta odottaakaan.  Tankkasimme kumminkin vielä, koska siinä ei tarvitse ketään muuta kuin itseään. Jatkoimme kohti kotia. Vielä oli edessä yksi koitos. Oli saatava jälkkärikahvit. Jäljellä kaksi mahdollisuutta Änkilän Teboil tai Tolosenmäen Neste. Valitsimme ensimmäisen, eli Änkilän. Vanha tuttu jo vuosien takaa. Aina auki ihan niinkuin minäkin. Änkilän baarissa on pitkä tiski, jonka päässä on kassa. Kassaa kohti tultaessa kerätään kaikki, mitä aiotaan ostaa. Niin teimme mekin, paitsi laktoositon maito puuttui. Emme löytäneet sitä tai huomanneet paremminkin. Kassalla sitä joutuu kysymään monessa paikassa muuallakin. Niin kävi nytkin. Ystävällinen kassarouva ei alkanut opstamaan missä sitä on, vaan suorastaan säntäsi hakemaan sitä tiskin alkupäästä. Toi meille ja oli valmis viemään vielä purkin takaisin paikalleen. Tässä vaiheessa vaimoni puuttui peliin ja vei purkin takaisin. En edes muista kahvin hintaa, tuli niin hyvä mieli hyvästä palvelusta. Voiko  tästä vetää sen johtopäätöksen, että mitä kauemmas Isolta Kirkolta tullaan niin sen paremmaksi käy palvelu. No, tokkopa. Näin tällä kertaa. Sen ainakin huomasin, että kokonaistaloudellisempaa on mennä junalla kumminkin. Seuraavana maanantaina kokeillaan sitä taas. Valtion tärkeät tehtävät odottavat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *