ENÄÄ YKSI YÖ

Väärin arvattu. Kysymys ei ole vielä yöstä ennen jouluaattoa, vaikka melkoinen jouluaatto tämäkin on. Adventti alkoi 172 päivää tai yötä sitten, ihan miten vaan tahdotte. Nyt vähän jännittää miten sen huomisen kanssa oikein sujuu. Malttaako olla ihan tyyten ja hiljaa kuin hiiri kolossaan vai kohtaako asioita, joihin ei malta olla ottamatta kantaa. No, sen näkee sitten huomenna, jos Luoja suo. Onhan se suonut mutakin tässä viimeisen viiden ja puolenkuukauden rupeamassa. Täytyy sanoa, että pohjalla on käyty monessakin mielessä, jopa sängyn pohjallakin ja tiiviisti. Ensin eivät meinanneet ottaa todesta, kun kerroin että nyt koskee ihan aikuisten oikeasti. Katselivat minua kahdessakin paikassa peräjälkeen ja laittoivat kotiin. Oli torstaipäivä kesäkuun neljästoista, sen muistan  varmaan loppuelämän, mitä sitä nyt sitten on jäljellä. Ehkäpä asian muistaa tuonpuoleisessakin, jos antaa hyvät juomarahat lautturille, että pääsee virran yli, sinne Haadekseen, vai mikä se nyt on.  Sanoivat, että jos oikein kovasti alkaa koskemaan, niin sitten sinne omaan terveyskeskukseen. Ajattelin, että mitenkä riivatun kovasti sen pitää koskea ennen kuin oikeasti pääsee sairaalaan. Mieshän oli jo kaksinkerroin vastaanotossa ja vedet valu silmistä. Huulta purren kotiin ja pitkälleen. Sitten ylös, ei kärsinyt olla pitkällään. Istumaan, ja sitten ylös. Ei kärsinyt olla istuallaan. Ei kärsinyt olla mitenkään, vaan kotiin laitettiin ja siellä pysytään. Minähän olen suomalainen mies.  Yö meni niin kuin vihulaissäkissä. Joka puolelle koski epämääräisesti ja repivästi. Myös kaikenlainen koskettaminen tuntui todella kammottavalta. Iho antoi viestiä, että älä kosketa mihinkään äläkä anna minkään koskea ihoa. Nousi hypersensitiivinen tunto kaikkialle kehoon. Oli pakko sen verran liikkua, että pääsi käymään tarpeellaan. Muistan kuin eilisen päivän miten kylpyhuoneen lattian kaakelien väliset raot tuntuivat kuin puukonviilloilta jalkapohjissa. Asia, johon normaalisti ei kiinnitä mitään huomiota millään tavoin kävellessä. Olin saanut kaksi päivää sairaslomaa. Niin meni torstai ja perjantai. Siitä sitten hivuttauduin viikonloppua kohti yhä kovemmin joka paikkaan koskiessa. Lauantaina vaimo kysyi, että mitä sinun naamavärkillesi on tapahtumassa. Ja niinhän siinä kävi, että molemmat puolet kasvoista lakkasivat toimimasta sen lauantain aikana. Tuntui oudolta, kun ei pystykään syömään. Ei tiedä miten suu toimii. Siitä ei saa mitään otetta. Eikä mene silmät kiinni, vaikka kuinka kehottaisi.  Arvelin, että jokohan tuo alkaisi olla aika ottaa yhteyttä sinne terveyskeskukseen. Koitin tihrustaa netistä ja siellä sanottiin, että ovat kiinni viikonloppuna. Meillä on aika olematon kokemus koko laitoksesta, eikä se lisääntynyt nytkään.  Oli sinniteltävä vain maanantaihin. Olisihan sitä tietenkin päässyt ambulanssilla vaikka sairaalaan, mutta kun kerran sanoivat että kärsi kotonasi, niin suomalainen mies tekee mitä sanotaan. Ainakin näissä asioissa.

Maanantaina tuli sairaalasta yhteydenotto, että kävisikö mitenkään tulla sairaalaan. Vastauksen varmaan arvaatte.  Pyysivät tulemaan kello yhdeksi. Olimme tasan yhdeltä hematologian poliklinikalla. Sinne minut oli kutsuttu. Alun perin toisen sairauden tiimoilta, mutta se sai nyt odottaa. Laittoivat heti sellaiseen huippumoderniin lepo- tai toimenpidetuoliin huilaamaan ja vaimolle tarjosivat istuinta myös. Kysyivät otammeko kahvia ja pullaa. Sanoimme ottavamme. Japanilainen vaimoni katseli mantelin ruskeat silmät ymmyrkäisinä ja kysyi minulta, että tultiinko me hotelliin vai mitä tämä on.  Selvisi siinä sekin, että Japanissa tällainen serviisi ei tulisi kuuloonkaan. Sitä varten ovat omaiset.  Ihmettelinkin aluksi, kun olimme lähdössä sairaalaan vaimoni hääräilyä minun vaatekaapillani.  Sain sitten selvitettyä, että meillä ei tarvitse mitään muuta mukaan kuin ehkä henkilöllisyyspaperi eikä sitäkään välttämättä. Kaikki tulee talon puolesta ja niin myös kävi.  Sairaalassa oppii kaikenlaista, muun muassa sen, että vaatteilla on värikoodit. Minun koko oli sellainen vaalea beige. Nerokasta. Ei tarvitse tiirailla pieniä lappuja, joissa kerrotaan koko. Sairaalassa sen näkee suoraan kokovartaloasun väristä.  Vaihdoin siis tällaisen asun päälleni ja sitten sain oman huoneen, jonka jaoin yhden toisen miespotilaan kanssa. tosin he vaihtuivat useasti. Eräs heitä ehti tulemaan jo toistamiseen huonekaverikseni. Kivut olivat sietämättömät. Kosketus lakanaan tuntui kammottavalta puhumattakaan, että pitäisi kääntyä tai nousta istualleen, kun oli makuuasentoon päässyt.  Asiansa osaavia hoitajia tuntui vilisevän ympärillä koko ajan mittaamassa jotain tai antamassa tai ottamassa tai vain kysymässä tai hymyilemässä ystävällisesti. Sitten minulle tuotiin jotain nappeja sellaisessa pienessä kupissa. Sanoivat, että kipulääkettä. Hotkaisin ne salamana siten kuin vain sain nieltyä. Aikani odoteltua minkäänlaista kipua lievittävää vaikutusta ei tullut. Kerroin tulokset. Siihen eräs tomera hoitaja vastasi, että täällä ei tarvitse kipua kärsiä, odotahan hetki. Sitten tuli uudet napit.  Ei mennyt kovinkaan kauan, niin tarkoitettu vaikutus alkoi levitä riutuneeseen kehooni. Sain mökellettyä jotenkin, että nyt taisi tärpätä. Siihen hoitaja vain lisäsi ja sanoi heillä olevan vieläkin jotain kättä pidempää, mutta se laitetaan sitten suoraan suoneen.  Minulla taisi jo olla jotain menossa, joten jäimme odottamaan tulevaa. Sitten alkoi lääkärien vaellus huoneeseeni ja minun kuskaaminen milloin mihinkin koneeseen. Sängyllä vietiin, en päässyt itse kävelemään, en toki, vaikka olisin halunnut. Muistikuvassani on yhteenlaskettuna kaiketi tusinan verran eri lääkäreitä ja varmaan kymmeniä eri kokeita ja tuloksia vähintään saman verran.  Niin meni pari viikkoa eikä kukaan tiennyt mikä minulla on. Eräänä iltana yksi hoitavista lääkäreistä istahti viereeni iltakierroksella ja huokasi syvään. Väsyneen ja huolestuneen oloinen ääni kertoi, että heillä on heinähäkillinen tuloksia ja diagnooseja siitä, mikä minulla ei ainakaan ole. Se ei helpottanut minun tilannetta lainkaan. Ei toki, ehkä se meni vaan pahemmaksi. Kai minuun työnnettiin kaikenlaista tököttiä varmuuden vuoksi. Otettiin selkäydinpunktioita pariinkin kertaan ja taksi lähti viemään näytettä Kuopioon.  Kuulemma kahden tunnin sisällä näytteen on oltava laboratoriossa, jotta tulos vielä saadaan. Toivoin vain, että taksipoloinen ei saisi menomatkalla ainakaan isoja sakkoja.  Rakas vaimoni kävi luonani joka päivä urhoollisesti. Siis ei vain piipahtanut vaan oli luonani hoitamassa kuudesta kahdeksaan tuntiin joka ainoa päivä. Missään vaiheessa en huomannut hänen olevan huolestunut, vaikka tilanne lienee ollut kohtuullisen vakava. Yhtenä iltana näin hänen kasvonsa ensin hämmästyvän ja sitten kääntyvän somaan hymyyn, vain siten kuinka japanilainen nainen sen tekee. Hän ei tietenkään naura röhönaurua missään tilanteessa. Venäläinen neurologi pölähti huoneeseeni jälleen ja teki samat temput kuin ennenkin. Alkoi sitten kävellä ympyrää ja mietti ääneen, siis kovaan ääneen mikä potilasta mahtoi vaivata. Piti sitten pienen tauon ja ryöpsäytti ulos kaikkien kuultavaksi, että ei Teijllä ainakaan HIV tautia ole, eikä mjyöskään syfilistä.  Kaikki huoneessa olevat taisivat hieman pälyillä toisiaan naurua pidätellessään.  Paljon on kokeita otettu. Tekevät siis poissulkevia kokeita, kun ei muutakaan voida.  Kun minut oli magneettikuvattu ja röntgenkuvattu ja viipaloitu ja scannattu ja liipattu ja smirglattu lääkärit pitivät kokouksen. Näin uskon tapahtuneen.  Päättelin sitä siitäkin, kun jokainen kysyi erikseen, että onko minua pistänyt punkki. Siis onko minussa ollut punkki. Tiedättehän, sellainen vertaimevä pieni ötökä, joka saattaa poistuessaan tai muuten häirityksi tullessaan oksentaa sellaisen ”neuroborreliaalisviruksen” verenkiertoon. Vastasin jokaiselle erikseen, että ei ole, en ole huomannut, eikä vaimonikaan ole sellaista havainnut viimeiseen kolmeen vuoteen. Sanoivat sen voivan olla myös latentisti kehossa ja pulpahtaa sitten taudiksi, kun siltä tuntuu. Olivat tulleet siihen tulokseen, että nyt oli käynyt siten. Tarkemmin sanottuna, myöhäinen neuroborrelioosi. Punkt. Mietin mielessäni, että miten se semmonen voi tulla kun ei ole sitä punkkiakaan näkynyt. Ehkä en ole vain huomannut. Olisihan vaimo huomannut kyllä sellaisen, hän on muutenkin niin allerginen kaikille ötököille hyttysistä alkaen.  Olo oli edelleen kuin onkimadolla koukkuun laitettaessa. Ei pystynyt olemaan juuri mitenkään päin eikä missään.  Voimat, ne vähäisetkin hävisivät, eikä minusta ollut enää muuta kuin makaamaan sairaalavuoteella ja ottamaan vastaan mitä annetaan. Niin tuli juhannuskin. Sen muistan kun katsoimme huoneen televisiosta potilaskaverin kanssa YLE:n juhannusjunaa. Sellainen kolmentoista tunnin lähetys junasta, mikä matkustaa Helsingistä kai Rovaniemelle. Siinä oli draaman kaari huipussaan. Kuka idiootti oli keksinyt sellaisen ohjelman ja mitä varten. Harmittelimme kaverin kanssa, kun emme voineet nauhoittaa ohjelmaa. Olisimme sitten joka juhannus kokoontuneet katsomaan sitä tahdon riemuvoittoa nauhalta tai joltain dvd-levyltä. Alkoivat sitten pikkuhiljaa tuuppaamaan suoraan suoneen penisilliiniä. Olin tipassa yhteen menoon 21 päivää. Sen enempää ei laki salli. Sitten on vuorossa Isä meidän ja pari Pater Nosteria ja Ave Mariaa. Muuta ei kuulemma ollut enää tehtävissä. Voimakkaita kipulääkkeitä vaan alle ja penisilliiniä päälle. Sillä sitä sitten siirryttiin aikanaan kotihoitoon. Sairaalassa olisi kai ollut halvempi olla. Tajusin sen, kun kerran päivässä piti käydä tiputuksessa ja joka käynti maksoi saman verran kuin päivä sairaalassa. Mutta päälle tuli kotiruoka ja matkakulut. No, kaikkea oppii. Kotiin tullessa katselin kesän kohta vaihtuvan syksypuolelle, mutta ei ihan vielä. Voimat riittivät vain katselemiseen, hädin tuskin siihenkään. Puuliiteri kiinnitti huomion. Voi juupeli sentään. Tässä kunnossa ei ole minusta sen täyttäjäksi. Mietin mielessäni, että miten sen saisi täyteen. Jotkut tutut tai kaverit voisivat tulla kyseeseen.  Useimmat sanovat hyvinkin helposti, että jos vain tarvitsee jotain, niin he kyllä auttavat. Sanot vain! Meikäläinen on huono pyytämään apua. Siinäkin mielessä kai aika tyypillinen suomalainen mies. Pelottahan se, jos kysyy ja sitten eivät tulekaan.  Niin kävi nytkin jossain asiassa. Alkavat luetella omia kiireitään. Minkäs teet. On pari tapausta tässäkin tarinassa, jotka vahvistavat säännön poikkeamalla siitä.  Pari lapsuuden koulukaverusta tuli ja täyttivät liiterin. Sekin olisi oman tarinansa väärtti.  Toinen tuli tien toiselta puolelta ja leikkasi nurmikot. Näillä pärjäsimme pitkälle.  On armollista ottaa vastaan apua, silloin kun on itse kurja ruoja.  Kyllä se kasvattaa suomalaisen miehen luonnetta.  Tallissa on kaksikin moottorisahaa, mutta kun ei niin ei. Siinäpä se kesä sitten menikin. Iloksemme saimme Japanista vieraita loppukesästä, lähempänä olevat näyttivät pikemminkin karttavan sairastupaa. Onneksi on naamakirja, vaikka kirjoittaminen on vaikeaa, kun ei oikein näe mitään ja sormet tekevät mitä sattuu. Tutuksi on tullut jo KELA ja Työterveydenhoito, terveyskeskus ja keskussairaala, apteekki ja reseptit. Sellaisiakin reseptejä on, joita säilytetään apteekissa. Minullakin oli yksi sellainen. Se on painettu vaaleanpunaiselle paperille ja kun sen kerran sinne vie, niin siellä pysyy. Olisi kuulemma haluttua tavaraa tietyissä piireissä. Syksy tuli ja myös ilmoitus siitä, että pitää hakea omaa työpaikkaa uudelleen. Siirtyvät kuulemma osakeyhtiöksi, niin valitsevat uudelleen henkilöstöä joilla on määräaikainen työtehtävä. Omani päättyy vuoden lopussa. Nyt se päättyi kokonaan ja saan palata kaltaisteni pariin käsikirjoituksen lehtoriksi. Enää yksi yö.  Sen vaan sanon, että hyvää tekisi muillekin tällainen kuuri, kun joutuu täysin toisten armoille ja autettavaksi. Moneen kertaan kelasin mielessäni millaista on olla vanhus joka ei pääse mihinkään ilman auttavia ihmisiä. Aivan kuten oma isäni altzheimer möbius-potilas. Surullista. Olisi avartavaa, kun kaikki kansanedustajat saisivat tilaisuuden olla sänkyyn sidottuina vaikkapa kolmekin viikkoa ensin alkuun. Eikä mihinkään saisi nousta ilman auttavia käsiä. Oma arvostukseni suomalaista sairaanhoitoa kohtaan nousi vielä huikeasti siitä mitä se on ollut. Sain hyvää tai erinomaista hoitoa koko hoitotiimiltä, vaikka en vielä kunnossa olekaan, niin se ei ole heistä kiinni. Se on Korkeimman käres, kuten Mäkilä sanoisi Tuntemattomassa. Omassa työorganisaatiossakin olisi heiltä paljon opittavaa. Kuuri ei maksa kuin kolmisen kymppiä päivä per sierainpari. Se opettaa ainakin nöyräksi ja kiitolliseksi siitä mitä on. Loppuu haaveilu ja huuhailu tyhjän perässä ja itsensä tärkeänä pitäminen.  Viisi ja puoli vuotta on siitä kun olen viimeksi ollut päätoimisesti luokassa. Vähän jännittää kokeeksi töihin paluu. Katsotaan kuinka äijän käy. Enää yksi yö.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *