JAKSAA VAIKKEI JAKSAKKAAN

kivetJo kolmas perättäinen suvi, kun saa katsella omenapuun kukintaa kaikessa rauhassa, kiireettä, joutilaana. Se on erikoinen etuoikeus tai välttämättömyys tai sen sanelema pakko. Töihin ei ole asiaa vielä moneen kuukauteen. Lokakuussa ehkä voin palata, jos kaikki menee mallilleen, niinkuin on kaavailtu. Tai kuten lääkärit ovat kaavailleet, eivätkä hekään ole oikein varmoja, kukapa olisi tai voisi olla. Nyt kun kokeillaan jo kolmatta hoitovaihtoehtoa on kulunut yli 300 päivää viimeiseltä kahdelta vuodelta, kun en ole työpaikan ovea avannut. Vapun päivänä tuli täyteen 34 vuotta päätoimista työntekoa tai olisi tullut, jos olisin ollut töissä. Ensimmäisen 32 vuoden aikana en muista olleeni montaa päivää poissa töistä ja yrittäjänä ollessa olin vajaakuntoisenakin joskus sorvin ääressä. Nyt on ollut toisin. On pitänyt totutella aivan toisenlaiseen toimintaan. Välillä sairaalassa välillä kotona. Kotona onneksi suurimman osan ajasta. Aika ei ole tullut pitkäksi, enkä usko, että tuleekaan. Maailma on täynnä hyviä ja huonoja lukemattomia kirjoja. Facebook ei tule täyteen, vaikka kuinka mättäisi tavaraa ja kommentoisi kaikkea minkä näkee. Ei, ei lähimainkaan. Televisiota ei kuitenkaan jaksa katsoa, varsinkaan nyt, kun ne maailmanmestaruuskisatkin loppuivat. Joku taisi tiedustellakin, että milloin minusta on tullut urheiluhullu, kun aina katsomassa, kun sen mustan kumiesineen perässä aikuiset miehet toisiaan jahtaa ja koittaavat saada sen kiekon sinne pömpeliin. Ei, ei minusta urheiluhullua ole tullut, eikä varmaan tulekaan, mutta lätkää seuraan mielelläni. Se on nopeaa ja vaatii taitoa. Siis se pelaaminen. Se kiehtoo jotenkin minua. Ehkä se ei olekaan urheilua, kun se vaikuttaa niin hauskalta. Raitapaidat pilli suussa luistelevat perässä minkä ehtivät ja viheltävät minkä näkevät. Ei, ei se ole urheilua. Sen täytyy olla jotain täysin muuta. Siinä kuluu aika aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi niitä formuloita seuratessa. En jaksa millään katsoa kierros toisensa perään sitä pärinää. Se on kuin tuijottaisi tapettien kuivumista seinällä. Se ei ole minua varten. Ei alkuunkaan. Kirjoittaa, lukea katsella ja ihmetellä jaksaa melkolailla mukavasti lähes loputtomiin. Kaikki on hyvin niin kauan kuin pää, siis yläpää ja sormet toimivat. No, tietenkin alapään täytyy toimia, mutta se on toisen jutun juuri. Kun lääkitystä ei ole lainkaan sytostaattien lisäksi eikä suurempia kipuja, voi keskittyä joksikin aikaa johonkin, mutta pitemmäksi aikaa ei. Siinä se raja tulee vastaan. Tee mitä vaan, kunhan et tee pitkään, niin hyvin menee. Siinä mielessä voisi mainita myös mukavia ulkolajeja.
Ampumakoe on voimassa kolme vuotta kerrallaan ja minulla se olisi mennyt umpeen ennen  jahtia. Niinpä kävin ampua paukauttamassa kasan keskelle taulua viime viikonloppuna. Siinä ei kauan nokka  tuhissut. Ensimmäisestä laukauksesta alle 90 sekuntia ja merkki oli lakkarissa. Sen ponnistuksen jaksoi jotakuinkin mukavasti ja taas on lisenssi voimassa siihen saakka kunnes ylitän kuusikymmentä vuotta. Kuulostaa kamalan kaukaiselta, mutta eihän se ole kuin yhden lisenssin kesto.  Tarjolla olisi ollut koivun- ja kuusentaimien istutusta, mutta siihen ei ole lupa osallistua, kun ei saa syödä edes maapähkinöitä, joista voisi tulla joku pöpö. Miten sitten kuumassa metsänistutuksessa kuokkien ja putkien kanssa touhutessa kolmenkymmen asteen helteessä, vaikka mieli olisi tehnyt, niin poissa piti pysyä. Sellainen on nyt tämän karman laki. Alkukesästä ajattelin, että nyt on aikaa parantaa pihamaan sammaloituminen. Ostin 375 kiloa dolomiittikalkkia ja 16 tonnia hiekkaa tuli pihaan kuormurilla että heilahti. Siinä olikin sitten projektia kerrakseen ja on vieläkin. Kalkit piti saada maahan ennen nurmikon kasvua ja hiekka perään. Kalkit sain, hiekkaa en, muuta kuin nimeksi. Se on sillä tavalla, että vaikka kuinka olisi tahtoa, niin kun ei jaksa, niin ei jaksa. Siinä kun kaikkine hengityssuojaimineen koittaa äheltää ensin kottikärripelillä, sitten mönkijävetosella peräkärrillä, niin tietää tehneensä. Työkaluna ei voi olla kuin vähän teelusikkaa suurempi kihveli. Sillä kun ripottelee, niin aika kuluu somasti. Vielä on toista kymmentä tonnia jäljellä. Tuli sitten onneksi sadepäiviä ja pääsi taas rakkaiden kirjojen pariin. Olen arvellut josko pitäisi talkoot, mutta ne on varmaan säästettävä johonkin vielä tärkeämpään. Ei ne yhtenään tule samaan osoitteeseen. Mielessä on kuorma-autonkuljettajan lohduttavat sanat, että kasassa on kyllä hiekkaa seuraavallekin sukupolvelle, joten katsellaan, kuten Savossa sanottaisiin. Rauhallisempi ja kevyempi projekti on sen sijaan japanilainen puutarhamme. Sitä aloitimme työstämään vaimoni kanssa hyvissä ajoin ennen kuin lehti on vihreänä. Talomme päätypuolessa on eräänlainen kiviröykkiö, jonka eteläpäähän olemme suunnitelleet kivipuutarhan. Siinä onkin ollut sitten kopsuttelemista ja kapsuttelemista. Mullan alta kivien seasta löyttyy yhtä jos toista. Kokoelma alkaa olla mittava. Argeologisia löytöjä Mönnistä. Ajoitukseen ei tarvita kuitenkaan hiili-isotooppia, vaikuttaa olevan kahdeksankymmentä luvun alkupuolelta useimmat löydöt. Vaimoni kihlasormus ei vain ole tullut vielä vastaan, vaikka se katosikin kättä huiskauttamalla sormesta irroten siihen johonkin lähimaastoon kolmisen vuotta sitten. Urakassa on hyvin zeniläinen ote. Jatketaan, kun jaksetaan. Kivet ovat jo odottamassa pesua hyvässä järjestyksessä talomme kivijalan juureen kannettuna. Vielä hieman maansiirtotöitä ja sitten suojakangas maahan, hiekkaa päälle ja sitten kivien asettelu. Japanilaisessa puutarhassa ei ole sopivaa astua maahan, joten japanilaiseen tyyliin on tehtävä jalan sijoittamiselle sopivat kivet ja kulkureitit. Siinä sitä on suunnittelemista jaksamiseen saakka. Ja jos ei muuta keksi, niin aina voi jatkaa loputonta taistelua voikukka-armadaa vastaan ja taputella tasaiseksi ehtymättömät myyränkasat, joita ilmaantuu yöaikaan viheriölle isompina ja pienempinä kekoina. Päivän kohokohta on aina postilaatikolla käynti. Vähän reilut kaksi ja puolisataa arsinaa suuntaansa. Hyvää reippailua sinänsä ja jännitys nousee joka kerta huippuunsa, onko laatikkoon siunautunut jälleen Sotkan, CM:n, Maskun tai Tokmannin tuoteinformaatiota. Laskut kun tulevat suoraan digitaalisesti, samoin kuin tilatut sanomalehdetkin, niin laatikkokantoon ei jää juuri muuta kuin mainitut julkaisut noudettaviksi. Niitä sitten köijätään takaisin kaupunkiin jätepaperikeräykseen. Siinähän se aika kuluu somasti. Joka päivä sitä kumminkin suunnittelee aina jotain, minkä sitten huomenna teen tai ylihuomenna tai ensiviikolla tai ensikuussa tai ensivuonna tai ensielämässä. Aamulla kun ei tiedä missä kunnossa on haaveitaan toteuttamaan. Jotkut asiat vain alkavat nousta tärkeämmiksi kuin toiset tässä elämässä ja elämänvaiheessa. Jotkut menettävät merkityksensä kokonaan. Niin olen ollut huomaavinani. Jaksettava on vaikkei jaksakaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *