KATHARSIS, TULE JO!

Kun kaikista tuuteista tulee maailmanlopun tunnelmaa alkaa uskoa siihen  itsekin. Sota, terrori, Ukraina, Venäjä, lentokoneita katoaa ja ammutaan alas tuosta vaan, Eurooppa natisee liitoksissaan, työttömyys kasvaa, ilmasto lämpenee, saastuminen lisääntyy, kulkutaudit riehuvat, väestö vanhenee, valtioita uhkaa konkurssit, hirmumyrskyt riehuvat, länsi vastaan itä kiihtyy, tuloerot kasvat, köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat, pankit pelastetaan. ISIS. Silentsium.

Kun tuota velliä jauhetaan aamusta iltaan ja illasta aamuun alkaa todellakin tulla sellainen olo, että se maailmanloppu on juuri ovella. Kaikki on velkaa sille jollekin mystiselle markkinavoimalle. Raha, raha, raha, sekä ääretön ahneus. Siinä perusarvot, joilla pääsee pitkälle. Vaalit on tulossa ja niissä koneissa kysellään, mitä mieltä minä olen siitä ja tästä ja EU:sta. Mistä minä tietäisin, kun eivät näytä viisaammatkaan tietävän. Äänestää pitäisi ja pitää. Mutta onko sillä mitään merkitystä minkään kanssa. Yhtään minkään. Mikä muuttuu ja milloin. Minä vaan kysyn. Loppuuko nälkä ja jano ja hammasen kiristys. Ei lopu. Eikä ala. Jatkuu entisellään. Miten tässä jaksaa ajatella jotain SOTE-uudistusta, tai pitääkö niitä kuntia olla vähemmän kuin sata vai enemmän kuin sata, vai montako niitä pitää olla. Ja mennäänkö NATOon vai ollaanko menemättä ja saako siitä puhua ja jos saa, niin onko oikea aika arvuutteluun. Kuka uhkaa ketäkin ja kenen pitää liittoutua kenenkin kanssa ja ollaanko me nyt jo tavallaan niinku siellä NATOssa vai eiks me olla. Ja haittaaks se?

Kaiken pähkäilyn välissä pitaa laittaa kuvaa Instagrammiin ja viestiä Twitteriiin ja moikkailla Facebookissa ja lähettää terkkuja WatsAppissa. Tuntuu, että koko maailma elää kolmen minuutin frekvenssillä. Pitempään keskittymiseen ei ole tarvetta eikä mahdollisuutta. Mihin tämä kaikki johtaa, kun iPadin tenhovoima voittaa vanhan kunnon coronapelin jo seitsemän vuotiaan maailmassa. Miten voi suhtautua tosissaan mihinkään. Jotenkin vain alkaa hiipiä ajatus, että ei se totta ole kumminkaan. Trollit ne siellä vaan suutaan soittaa ja sitten anti-trollit takasin. Kehen tässä sitten luottaisi enää. Kun ei kohta itseensäkään.

Onneksi on vielä olemassa toivoa! Siitä tulin vakuuttuneeksi toissaviikon perjantaina, kun sain armollisesti osallistua luentoon, jonka piti maan mainio Esko Valtaoja. Hänen esityksensa jakaantui kolmeen osaan. Ensimmäisessä kerrottiin kuinka syvällä suossa olemme, tuskin on enää nenä pinnalla. Toisessa osassa heräteltiiin toivoa selviämisestä ja kolmannessa kerrottiin selkein sanakääntein kuinka kaikki tehdään. Ja kaikki tämä kolmessa tunnissa. Jälleen kerran tunsin aitoa lapsen riemua siitä, että joku tulee ja esittää asiansa osaavasti, perustellen ja hauskalla tavalla. Powerpointtikin oli pelkkiä kuvia, mitä nyt muutama kuolematon toteamus sitten välillä. Eikä mies ole edes politiikko, voitteko kuvitella. Kertoi kyllä, että oli pyydetty jo vissiin kaikkiin puolueisiin ehdokkaaksi, mutta eipä ole Tuorlan observatorion tähtiinkurkistaja antautunut kutsuille. Viisas mies. Tätä Eskoa kuunnellessa tuli todellakin sellainen olo, että meillä on vielä mahdollisuuksia selvitä tästä sotkusta minkä olemme itsellemme virittäneet. Aivan kiihkottomasti hän sen meille osoitti. Ei jäänyt epäilystäkään. Ainoa mitä ihmettelin, että salissa oli jonkin verran vapaita paikkoja. Ei kiinnosta tällainen tietäjä Joensuussa näemmä tarpeeksi. Kaiken kaikkiaan tuli oikein mukava olo ja kotiinpaluu perjantai-iltapäivällä neljän maissa tuntui keveältä ja vaputuneelta ilman huolen häivääkään. Pitkästä aikaa koin sen katharsiksen. Ottakaapa selvää mitä tuo vaikea sana tarkoittaa, jos ei ole tuttu ennestään. Sen kyllä huomaa, kun se tapahtuu. Silloin jollain on ollut todella merkitystä. Siitä saa uskoa elämään ja toivon kipinä alkaa hehkua uudelleen hiilloksessa. Kun vielä suhteuttaa oman osammme ja paikkamme maailmankaikkeudessa, niin yhä vähäisemmältä tuntuu ne asiat, joiosta on syytä tapella täällä Telluksella.

Ja kohta parinviikon kuluttua tuli se Kaiken Teoria myös tänne meidän kulmille elokuvateatteriin. Sonnustauduimme katsomaan, kun aikataulukin passasi niin somasti. Siinä meni parituntinen niin vilakkaan, että eipä huomannut ajan kulua lainkaan. Ei ollut siinä elokuvassa seksiä, eikä räjäytetty, eikä ilmassa lentänyt peräsuolen pätkiä ja pompan nappeja. Ihan vaan seurattiin yhden kaverin elämää, joka sattui sairastamaan ALS-tautia. Tämä Stephen oli poikkeuksellisen lahjakas muuten kosmologiassa. Niin, sopii kysyä, että mitä se on. Niin, kysyi tyttöystäväkin siinä elokuvassa. Tämä Hawking niminen professori tutki ajan käsitettä, Monen mielestä siinä ei ole mitään tutkimista. Rolex ranteeseen ja siinä se. Tämä ei riittänyt tälle tutkijalle, joka kieltäytyi myös ritarin arvosta. Ihmeellinen ihminen ja tiedemies. Kirjoitti kirjan Ajan lyhyt Historia siinä kunnossa, että monelta jäisi tekemättä. Kymmenen miljoonaa kappaletta on myyty. Jotain siinä täytyy olla. Joka tapauksessa tämä erinomainen elokuva sai minut jälleen kokemaan sen katharsiksen, niin vaikuttava se oli ja on. Se antaa perspektiiviä omaan elämään, jos ei mihinkään muuhun. Suosittelen lämpimästi. Kiitos Esko ja Stephen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *