KEPPIEN KANSSA VAI ILMAN

imageKuten niin monesti olen ääneen ja mielessäni todennut, Suomi on todellinen unelmamaa. Täällä on ilmainen koulutus kaikille ja lähes ilmainen terveydenhoito. Kouluni olen käynyt, jopa parin yliopistotutkinnon verran, siispä keskityn tällä erää terveydenhoitoon ja siinäkin vain yhteen lillukan varteen, mutta suokaa minulle tämä mahdollisuus tuoda esiin eräs pieni, mutta huvittava yksityiskohta. On siis palattava muutama päivä taaksepäin, tai paremminkin muutama vuosi, mutta siitä olen jo kertonut. Sain sen punkin välittämän borrelioosin ja kärsin siitä vieläkin. Välillä enemmän välillä vähemmän. Yleensä kuukauden parin välein käyn saamassa armeliaita piikityksiä kipeisiin niveliin ja muihin paikkoihin. Olemme tulleet jo tutuiksi tohtorini kanssa ja hän tietää paikat minne tuikata. Alistun aina kohtalooni ja odotan innolla itikan pistoksia muistuttavia pieniä tujauksia. Yleensä ne tuovat helpotuksen muutaman päivän sisällä ja kantavat hedelmää kuukauden pari kuten jo mainöitsin. Päästyäni toisen valtiaani, herra Waldenströmin mukaan nimetyn vaivan, pauloista kotiin toipumaan, niin eipä aikaakaan, kun oikean jalan nilkkanivel oli kuin tulessa. Myös vasen jalkaterä alkoi kummitella siihen malliin, että oli harkittava jälleen piikille lähtöä. Koitin vielä sinnitellä, sillä eihän suomalaisella miehellä ole kiire muualle kuin korkeintaan viemään lottokuponki. Kun kipu äityi sietämättömäksi oli antauduttava ja sirautettava pikku Berlingollamme kohti keskussairaalaa. Ajan sain jotakuinkin heti. Tohtori tieki tavanomaiset kysymykset ja sitten vaan pötkölleen ja piikkiä niveliin. Siitä sitten kotiin odottelemaan ihmettä. Eikä aikaakaan, kun jouduin soittamaan uuden ajan. Kipu ei lievittynyt hetkeksikään tällä kertaa. Nyt oli tosi kyseessä. Niipä määrättiin jaloille läpivalaisu ja tohtori katseli kuvia, mutta ei löytänyt niistä juuri muuta kuin vasemman jalan kantapäässä olevan luupiikin. Kysyi sitten, että olenko huomannut sen olemassaoloa. Kerroin, että joka aamu se ilmoittaa itsestään, kun kävelen puujaloilla toimittamaan luonnolliset tarpeeni. Laitettiin varuilta piikit, kun eivät ne voi juuri pahempaakaan saada aikaan. Samalla lääkäri varasi luustokartoitukseen ajan. Siihen oli sitten noin viikon verran ja kipu sietämätön. Jalalla ei juuri kärsinyt askelta ottaa. Kysäisin sitten tohtorilta, että olisiko mahdollista saada jotain apua tähän kävelemiseen. Huoneessa oleva hoitaja, sekä lääkäri kääntyivät katsomaan minua, siis jotain apua kävelemiseen. Sain hädin tuskin sukat ja housut jalkaan siinä heidän silmien alla. Tarkensin pyyntöä. Kainalosauvat. Pienen epäilevän tauon jälkeen tohtorini totesi, että ei meillä täällä niitä ole. Pitäisi olla niin monet, kun kaikille niitä sitten. Onneksi en pistänyt aamulla nauhakenkiä, joten olin valmis siirtymään toimiston puolelle. Siinä sitten hoitajan täytellessä ajanvarauksia ja muita kuponkeja ihmettelin ääneen, että mitenkähän minä pääsen takaisin autolle, kun on tuon kävelemisen kanssa vähän niin ja näin, että jos olisi niitä kainalosauvoja. Hoitaja katsoi minua mitään sanomattomalla ilmeellä ja totesi, että niitä kainalosauvoja saa omasta terveyskeskuksesta. Olin siis Joensuun keskussairaalassa, jonne olin ajanut kolmekymmentä kilometriä kotoa Mönnistä. Nyt minun siis täytyy ajaa jalattomana Kontiolahdelle kolmenkymmenen kilometrin päähän hakemaan kainalosauvoja. Tätä päivittelin ääneen. Taisin todeta hoitajalle, että miten jos olisi jalat poikki, niin kuinkas minä sitten. Siihen hoitaja vastasi, että se on asumispaikan valintakysymys. Jos olisitte joensuulainen saisitte ne kepit Siilaisilta. Siinä vaiheessa taisin jäädä hetkeksi suu auki. Että Siilaisilta. Mutta miten minä sinne Siilaisille, kun en pääse parkkipaikallekaan. Siihen ei hoitaja osannut antaa neuvoa. Sain ajan tulevaa gammakuvausta varten ja könkkäsin niine hyvineni ulos ovesta. Koitin hakea tukea sieltä mistä sain ja kihnustin itseni hisseille ja painoin nappia. Se vei minut neljännestä kerroksesta takaisin maan kamaralle. Siitä sitten rahnustin parkkipaikalle ja mielessä pyöri hoitajan sanat, että kannattaa katsoa, milloin se terveyskeskus on auki siellä Kontiolahdella. Oli kuitenkin vielä sen verran iltapäivä, että hyppäsin koslaan ja ajoin vaimoni kanssa sinne Kontiolahden terveyskeskukseen. Kurvasin niin lähelle pääovea kuin ilkesin ja siitä sitten sisään. Kovin montaa kertaa en ole moisessa paikassa käynyt, joten tähystin ovelta minne tulisi suunnata ensin. Havaitsin jonkinlaiset toimiston tyhjän hallin puolivälissä. Lasi-ikkunasta näkyi joku naishenkilö olevan kopissa. Oven vieressä oli vuoronumerorulla ja oven vieressä valo-opasteet. Mietin järjestystä. Otanko vuoronumeron, vaikka ketään ei näy. Vai koputtaisiko vaan oveen, kun valo-opaste ei ole punaisella eikä keltaisella. Jalat olivat aivan liekeissä, joten päätin ottaa riskin ja valitsin suoran toiminnan. Koputin ja avasin. Aloitin kysymyksen, johon nyt puhelimessa oleva naisihminen vastasi pyytämällä odottamaan ja antoi ymmärtää,  että olisi hyvä poistua oven ulkopuolelle. Niin tein ja kas vain ovivalo syttyi keltaiselle. Odota. Siinä sitten hoipuin aikani, kunnes valo ja summeri ilmoittivat pirteästi, että sain astua kaikkein pyhimpään. Esitin asiani. Vastaus oli yksiselitteinen ja selkeä. Menkää käytävän päässä olevasta fysioterapian ovesta sisään, siellä niitä keppejä on. Kysykää sieltä. Laapustin mainittuun paikkaan. Avasin oven ja mitä minä näinkään. Tusinoittain kävelyapuvälineitä isossa pahvilaatikossa. Olin päässyt perille. Paikalla ei kumminkaan ollut ketään. Kurkistelin sinne tänne, kunnes huomasin kauempana käytävästä johtavan isomman salin, jossa joku oli antamassa jotain hoitoa jollekin. En tohtinut mennä keskeyttämään olihan kyseessä potilastilanne. Palasin keppien luo ja kokeilin niitä. Mitä jos vaan otan tästä pari. Palautan sitten joskus. Ei kai näitä kukaan ole laskenut. Kohtuullisen kotikasvatuksen saaneena en kuitenkaan yltänyt tähän mainetekoon. Lykkäsin kepit takaisin laatikkoon. Mutta kas, seinällähän on lomake, jossa neuvotaan kirjoittamaan varaus kahtena kappaleena, jos paikalla ei ole ketään. Kynää sen sijaan ei ollut missään. Pistin lomakkeet takaisin seinätelineeseen ja hipsin ulos ennen kuin pää räjähtää. Könkkäsin autolle ja kerroin vaimolleni kotiosoitteen. Hän oli melkolailla hämmästynyt, kun palasin ilman keppejä. Kerroin lyhyen version tapahtumien kulusta. Vieraat Italiasta ovat kohta ovellamme, joten nyt sai kävelykepit jäädä. Täytyi vaan purra hammasta ja napsia muutama tuhatmillinen nappi. Eiköhän se siitä. Nyt olin siis ajanut keppien perässä jo 80 kilometriä. Terveyskeskuksesta kotiin on parikymmentä kilometriä. Olisiko tämä jo kaupunkiin muuton peruste. Päätimme vielä yrittää maalaiselämää vaimoni kanssa kaikkia vaaroja uhmaten. Niin oli sitten sinniteltävä seuraavaan päivään, Ja sitä seuraavaan. Sitten keräsin kaiken miehisen rohkeuteni ja soitin sinne oman kunnan terveyskeskukseen. Selitin uudelleen asiani ja kysyin kuinka minun nyt tulee toimia, että saisin avun vaivaani. Ystävällinen ääni kertoi tarkistavansa onko ketään fysiatrisessa paikalla, kun oli jo perjantai-iltapäivä. Kyllä olisi vielä hetken. Minua neuvottiin menemään suoraan sisään sinne fysioterapiaan, kun tulen ja jos siellä ei näy ketään, niin sitten minun olisi tultava siihen ilmoittautumiskoppiin, josta tämä ystävällinen naisääni sitten kertoi soittavansa sinne fysioterapiaan… siis jos siellä ei olisi ketään. En ymmärtänyt tuskissani täysin tätä logiikkaa, mutta ehtisin, jos lähtisin heti Mönnistä kohti Kontiolahden keskustaa. Lupasin siis yrittää. Niin me hypättiin jälleen koslaan vaimon kanssa ja ajoimme reipasta ravia kohti Kontiolahden terveyskeskusta. Oven eteen, sisäänkönkkäys. Fysipoterapian ovesta sisään. Nyt onnisti. Elävä fysioterapeutti. Hän taisi odottaa minua. Olikohan niin, että puheluni ohjattiin myös hänelle. Niin se taisi olla. No, joka tapauksessa asiaan saataisiin nyt apu. Hankaluutena oli vain se, että minua ei löytynyt tietokoneen rekistereistä. Arvasin, että taitaa olla se tavanomainen tauti. Pyysin katsomaan kaksoisveen kohdalta ja jälleen minä olin olemassa. Sitten ne muut tarvittavat rituaalit ja nimi lankettiin. Kohta kepit olisivat minun. Siinä terapeutin lomaketta täytellessä kerroin kuinka haasteellista kävelykeppien saaminen on ja että minua suositeltiin jo muuttamaan Joensuuhunkin, niin olisivat olleet lähempänä nämä kepit. Ensin terapeutti katsoi minua hieman ihmeissään, mutta arveli kumminkin minun olevan järjissäni. Sitten hän purskahti nauramaan ja ryöpsäytti ne kuuluisat sanat – ei voi olla totta! Koitin todistaa asian olevan juuri kuten on tapahtunut. Terapeutti otti silloin yhden kepin ja näytti kepissä olevaa tarraa. ”PKSSK Apuvälinepalvelut”. Hän valaisi minulle keppien olevan juuri samoja, joita on siellä keskussairaalassakin vaikka kuinka paljon.  Heidän siellä keskussairaalassa olisi kuulemma pitänyt antaa minulle kepit sillä siunaamalla. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan minua suositeltiin muuttamaan Joensuuhun ja ties mitä. Olin jo aika tohkeissani ja tein lähtöä, mutta tämä tarmokas terapeutti ei päästänyt minua niin helpolla. Hän halusi kouluttaa minut kepeillä kulkemaan, ei vain tasaisella, vaan rappuja alas ja rappuja ylös. Niin me siinä sitten reenattiin pitkin terveyskeskuksen tyhjiä käytäviä. Olo muuttui joka askeleelta autuaammaksi, kun ei askeleen ottaminen tuntunut enää maailmanlopulta. Nyt oli ilo pomppia parkkipaikalle ja huristella kotiin. Olihan minulla ne kepit. Lupasin palauttaa syyskuun puolessa välissä. Ajattelin sitten mielessäni kuinka paljon bruttokansantuotetta ja hiilijälkeä syntyykään mokomien keppien takia, jos kaikki joutuvat ajamaan keskimäärin 120 kilometria puolikuntoisina yksien keppien perässä. Olkoon tämä osoitus suuren ja mallikkaan järjestelmän pienestä kauneusvirheestä. Joka olisi luultavimmin ollut parempi jättää mainitsematta, mutta tällä kertaa suotakoon minulle anteeksi. Tai antakaa sitten keppiä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *