TERVETULOA KOLILLE

Siis kaikkihan tietävät ikuisen Kolin, siis sen, mikä on siellä Lieksassa. Ollut jo muutaman miljoonan vuotta. Siellä ovat käyneet kaikki tärkeät tyypit Sibeliuksesta Simoseen. Kaikki ovat kiivenneet sille samalle paikalle, mistä ne tuhannet ja taas tuhannet valokuvat on otettu kohti kansallismaisemaamme. Pielinen kaikessa majesteettisyydessään avautuu katsojalle aina uudelleen ja uudelleen yhtä kiehtovana ja tenhovoimaisena. En enää tiedä montako kertaa olemme siellä käyneet vaimoni kanssa kahden, tai vieraita viemässä ihmettelemään tuota suomalaisuuden kultakauden innoittajaa. Te siis tiedätte, mistä on kysymys. Siitä Kolista siellä.

Sinne meidät oli tällä kertaa kutsuttu viettämään rakkaan ystäväni seitsemänkymmentävuotis juhlapäivää. Kokoonnuimme siis varsin pienellä porukalla tällä kertaa, ikkunan takaa ihailemaan maisemista jalointa. Muistelimme kuinka olemme siellä Pielisellä veneilleet ja yöpyneet milloin missäkin Hiekkasaarilla tai Iso-Korpissa. Milloin seilanneet autoilla yli Pielisen sillä ikivanhalla, jostain ulkomailta peräisin olevalla rumiluksella. Vain yksi on vielä kokematta. Se on jäätie Kolilta Lieksaan. No, ensi talvena sitten. Siinäpä se ilta sitten menikin herkutellessa ja raataillessa kaikenlaista. Lopulta oli jo kiire juhlakalulla katsomaan kympin uutisia ja niinpä sonnustauduimme heidän laajaan huoneeseensa, jossa oli avotakka ja kaikki. Maailma oli vielä melkein ennallaan ja siitä olikin sitten sopivaa sopia, koska näemme aamupalalla. Arvelimme, että kello yhdeksän on sunnuntaiaamuna pätevä aika. Poistuimme pieneen, regular-koon huoneeseemme, josta oli kyllä kieltämättä kaunis näköala sinne Pieliselle. Otin valokuvan. Silentsium.

Sunnuntaiaamussa ei mitään erityistä. Kaikkihan ovat joskus olleet hotelliaamiaisella, joten sen dramaturgia on melko selvä. Niin tälläkin kertaa. Sitten siinä jo toista kertaa santsaamassa käydessä vaimoni törmäsi pariin japanilaiseen nuoreen naismatkailijaan. He vetäytyivät hieman sivummalle vaihtamaan hetkeksi kuulumisia, kuten tapana on maanmiehiä ja -naisia kohdatessa kaukana kotoa.  Söimme sitten siinä juhlakalun ja hänen Marjo vaimonsa kanssa aamiaisen ja kävimme vielä läpi elämän tärkeitä asioita, kuten arvata saattaa. Kaikenlaista olikin esillä molemmin puolin pöytää. Sitten tuli hyvästien aika. Ei lopullisten tietenkään, mutta jonksikin aikaa kumminkin. Ehkä vielä purjehdimme yhdessä ennen jäiden tuloa. Katsotaan.

Kuittasimme itsemme ulos hotellista. Vaimoni oli sopinut japaninmatkalaisten kanssa meille tapaamisen hotellin aulaan. Päivä oli jo puolessa, joten ehdotimme, että eikö mennä alamajalle kahville ja mietitään sitten kuinka voimme viettää päivää  japanilaisten ystäviemme kanssa. Maalailimme heille ajamajan herkkuja, vaikka emme nyt sitä muikkuannosta ehkä söisikään. Niinpä laskeuduimme maisemahissillä parkkipaikan tuntumaan ja sitten vain pikku berlingollamme alamäkeä kokolailla joutuin kohti sitä alamajaa. Matka alas Pielisen rantaan kestää noin kymmenen minuuttia. Liikenne tuntui hiljaiselta eikä vastaan tainnut tulla kuin yksi auto. Kurvasimme sitten viimein sen alamajan oven eteen. Arvasin. Suljettu. Marimi, vaimoni, kävi vielä lukemassa varmuuden vuoksi oveen laitetun lapun. Seuraavan kerran auki kolmastoista syyskuuta yhden päivän. No, meillä ei ollut aikaa jäädä odottamaan paria viikkoa, joten palasimme Kolin keskustaan. Siinähän on se s-kauppa, matkamuistomyymälä, sitten joku outdoor -yritys ja kahvila Kolin Ryynänen. Tähän mennessä olimme jo tulleet kohtalaisen tutuiksi japanilaisten kanssa ja tiesimme seuraavaa. He ovat suomifaneja. Toinen heistä on opiskellut suomenkieltä kahdeksan ja toinen viisi vuotta Tokiossa. Siis harrastuksena. Toinen on ollut Suomessa jo kahdeksan kertaa. He olivat tulleet tutuiksi toisilleen siellä Tokion kielikurssilla. He olivat tulleet junalla Joensuuhun. Japanista käsin he olivat varanneet Kolin kimppataksin, jota he olivat odotelleet Joensuun asemalla yli kaksi tuntia, mutta se ei ollut tullut.Siis ei ollut tullut!

Nyt kuitenkin olimme jo matkamuistomyymälässä ja uudet ystävämme ihastelivat kättentaitoja ja luonnontuotteita. Muita ei pikku putiikissa ollutkaan. Kassalla ovensuussa päivysti topakan näköinen naisimmeinen, jonka kanssa antauduin juttusille aikani kuluksi. Kerroin, että kahvipaikkaa tässä etsiskelemme. Hän suositteli alamajaa. Kerroin tilanteen. Siinä sitten päiviteltiin sesongin päättymisen merkkejä. Sitten hän varovasti tarjosi vaihtoehdoksi tien toisella puolella olevaa kahvilaa, sitä Kolin Ryynästä. Tosin hän hyvin pian antoi ymmärtää, että mainittu kahvila saattaa avautua tai olla avautumatta. Olin varmaan kysyvän näköinen ilme naamallani, kun hän valaisi minua, että kahvilaa pitää nykyään ranskalais-suomalainen nuori mies, ja saattaa olla, että kahvila avaa ovensa aamukunnon mukaan. Asiaa voimme tutkia empiirisesti tuonnempana mietin mielessäni. En sitten malttanut olla mainitsematta japanilaisten ystäviemme parituntista Kolin kimppataksin odotusta. Immeinen kassan takana kysyi kummasta yrittäjästä oli ollut kysymys, johon oli pakko todeta, että sitä eivät japanilaiset matkaajat olleet osanneet selvittää. Kassaimmeinen piti tapahtunutta outona, kuten minäkin, mutta en tavattomana, kun ollaan Suomessa. Kaivoin ainoan käyntikorttini iPadin kotelon välistä ja ojensin kassahenkilölle, jotta jos tulee jotain jälkipuheita, niin minuun voi ottaa yhteyttä. Kassahenkilö kertoi viestin menevän perille, sillä hän on kuulemma Kolin yrittäjien varapuheenjohtaja tai se varsinainen, en nyt muista kumpi se oli. Se siitä, mutta Japanissa sellainen ei ole kertakaikkiaan mahdollista tai se on seppukun paikka välittömästi. Siirryimme kadun toiselle puolelle.

Näimme jo kauempaa sen kaikille tutun kyltin ”open” oven eteen ulos nostettuna. Kahvila on siis sittenkin auki. Avasin oven ja olin pissata housuun, niin kovaääninen vaskikello löi yläkamanan korkeudella. Ranskalais-suomalainen kahvilanpitäjä ilmestyi paikalle ja tilasimme oitis kahvit ja ostimme lisukkeeksi tarjolla olevista kolmesta pullasta ne kaksi, jotka laitoimme sitten puoliksi. Japanilaiset huomasivat kahvilan hämärässä pian selvästikin yllättävän erikoisuuden. Pöydillä oli vanhat japanilaiset viskipullot kynttilänjalkoina. Tiedustelin kahviloitsijalta onko käynyt Jaappanissa. Ei ollut, mutta pitää japanilaisesta viskistä. Todellinen harvinaisuus siis ja ensimmäinen omalla kohdallani. Mukava kahviloitsija otti sitten meistä ne tavanomaiset valokuvat jokaisen digikameralla, niin että kaikki mahdolliset kombinaatiot tulivat kuviin. Hintalaatusuhde oli tässä kahvilassa aivan kohdallaan ja kahviloitsija kertoi seuraavalla kerralla olevan pulliakin enemmän. Meille riitti kaksi, joten ei hätää tulevaisuudessakaan. Pääasia oli, että paikassa sai kahvia pahimpaan tuskaansa. Siinä tuli sitten mieleen kutsua japanittaret Mönniin vierailulle. Lupasimme tarjota myös majoituksen. Paaterikin tuli puheeksi. Tiesivät kyllä kuka on Eva Ryynänen, mutta tällä kertaa ei olisi mahdollista vierailla ateljeekodissa. Paaterihan on juuri Kolin vastapuolella Pielisjärveä. Kerroin tämän matkalaisille ja kerroin myös, että järven ympäri pääsee pohjois- sekä eteläkautta. Eteläkautta on autolla lyhin reitti ja lautta-aikataulusta ei ole tietoa. Kulkeneeko edes enää. Jos olisi talvi hurauttaisimme suoraan sitä jäätietä, mutta nyt oli nyt. Jotenkin näin, että mieli tekisi, mutta aikamoinen homma kaiken kaikkiaan jaappanilaisten mielestä, vaikkeivat sitä sanoneetkaan. Aikamme asiaa pohdittuamme lähdimme Paateriin. Ties monennenko kerran sinnekin vieraita viemään, mutta se kannattaa aina.SONY DSC

Paateriin saavuimme noin tunnin ajomatkan jälkeen. Matkalla ajattelin, että vaimolleni ja itselleni kyllä saisi Lieksan kaupunki myöntää ikuisen ilmaisen sisäänpääsyn Paateriin, koska tuomme jatkuvasti sinne vieraita. No, se oli vain sellainen ajatus siinä ajellessa. Näin selvästi, että vierasmaalaiset olivat innoissaan paikasta, vaikkemme olleet vasta kuin parkkipaikalla. Siitä sitten lukusien valokuvien saattamana etsiydyimme sisäänpääsymaksuluukulle. Nuori naishenkilö ottikin meidät ystävällisesti vastaan. Siinä sitten sommitellessa sisäänpääsyä luukulle ilmestyi vanhempi rouva, jonka tunnistimme oitis. Hän opasti nuorempaa, että nämä kaksi eivät maksa mitään sisään, jos vieraat ostavat liput. Tuli hassu olo. Lukiko hän ajatukseni. Ehkä ei, mutta olemme tavanneet jo niin monta kertaa ja nauttineet kahvion antimista ja Evan töistä, että saimme tämän kohtelun jo vakiokävijöinä. Kiitos. Aluksi päätimme kuitenkin juoda kahvit ja teet ja syödä leivonnaisia ja ihastella kahviota ja ystävällistä palvelua. Sitten teimme työnjakoa siten, että naiset menivät Paateriin ja minä jäin kahvioon lueskelemaan. Olinhan jo tuttu Paaterin kanssa vuosien takaa, Kerran jopa tapasin Evan ja sain hänen omana kertomanaan nauhalle suuren matkan hänen elämäänsä. Se oli ikimuistoinen kohtaaminen. Kiitos Eva, siellä jossakin!

Mutta tätä ennen ehti tapahtua seuraavaa. Kuten mainitsin tarjosimme matkalaisille majoitusta Mönnissä. Hotellin olivat jo maksaneet Kolille, joten päättivät olla toisenkin yön Kolilla. Sitten olisivat olleet tulossa Joensuuhun ja siellä oli varattuna huone Vihreän Tähden hotellista. Sehän on semmoinen puoliautomaatihotelli. Matkalaiset innostuivat kutsustamme ja siitä alkoikin sitten melkoinen ruljanssi, kun aloimme perua huonevarausta, joka oli jo maksettu valmiiksi Japanissa. Hotellin yhteystiedot löytyi helposti iPadilla, mutta puhelinvastaaja ilmoitti, että tähän numeroon ei vastata. Kokeilin uudemman ja uudemman kerran aina samalla tuloksella. Eihän niin voi olla, että hotelli ilmoittaa palvelunumeron, mutta ei vastaa siihen. Olimme jo aika ihmeissämme koko sakki ja mietimme mitä tehdä. Olin kuitenkin sisukas ja kerroin, että huoneen voi perua ja rahatkin saa vielä takaisin, niin on jämpti. Netistä ei apu tällä kertaa löytynyt. Soitin elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran numeroon 020202. Se vastasi heti ja kyseli kuinka voi auttaa ja löytikin jonkun lisänumeron ja ajat jolloin se vastaa. Hotellin olisi voinut perua myös numerossa 020202, jos se olisi varattu sitä kautta, mutta ei ollut. Ystävällinen naisääni tuntui halukkaalta auttamaan loputtomiin, kunnes sain sanottua, että kiitos ja näkemiin. Green Star vastaa seuraavan kerran kello viidentoista jälkeen puheluihin. Soitin sitten kello viisitoista ja puheluun myös vastattiin. Huoneen peruminen onnistui oitis, mutta se kuinka rahat saa takaisin Japaniin olikin sitten toinen juttu. Heille, siis hotelliin, tuli lähettää varauksesta kopio ja pankkitili, johon rahat palautetaan. Huone oli maksettu luottokortilla Japanissa, joten tiedustelin eikö se kävisi tiedoksi palautukselle. Ei tietoa ennenkuin esimies tulee paikalle. Skannasin iPadilla paperikopion varauksesta ja siiihen liitetyn luottokortin oikein väritulosteena. Tämän PDF tiedoston lähetin sitten sinne hotelliin sähköpostilla.

Palasimme Hotelli Koliin ja matka oli ollut antoisa. Japanittaret saivat tutustua Eva Ryynäsen kätten jälkiin ja tuntea ateljeekodin atmosfäärin. Se on jotain se. Jokainen tietää, joka on nähnyt ja tuntenut tanssivat karhut ja kaiken sen, mitä esillä on ja mitä ei ole. Japanittaret jätimme siis Kolille, saimme heidän suuret matkalaukut mukaamme, jotta heidän on helpompi seuraavana päivänä tulla bussilla Joensuuhun. Hyvästelimme ja läksimme kohti Mönniä kahden japanilaisen matkalaukut mukamme. Suuri luottamus puolin ja toisin. Onnistuisiko kaikkialla maailmassa, en tiedä. Sää oli koleahko, mutta kaunis. Syksyn värit alkoivat olla jo puhkeamssa täyteen loistoon, mutta ei ihan vielä.

Yön yli ja sitten Joensuuhun hakemaan uudet ystävämme Taitokorttelista. Sitten Mönniin. Syömään ja saunomaan. Yläkerrasta molemmille omat huoneet. Aamupala aikaisin, että ehdimme Joensuuhun junalle. Sähköposti kertoi, että Greeen Star tarvitsee japanilaisen pankkitilin maksun palauttamiseen. Toimitin kopiot japanittarille toimenpiteitä varten. Ehkä vielä kuulemme onnistuiko palautus. Vaimoni arveli, että siitä veloitetaan noin viisitoista euroa japanilaisessa pankissa. Palautus olisi siis sen verran pienenmpi, mutta saisivathan he lähes koko hinnan takaisin. Sitten vaivihkaa totesin vaimolleni, että sain tekstiviestillä tiedon, että puhelu numeroon 020202 maksoi 12 euroa, jotta se siitä. Japanittaret kirjoittivat mukavat jäähyväiset vieraskirjaamme ja lupasivat tulla uudelleen. Mönni hostel oli kuulemma parempi kuin Hotelli Koli. Se lämmitti mieltä, vaikka japanilaiset ovatkin tunnetusti kohteliasta väkeä.

Ehkä saimme pelastettua jotain, ehkä  emme. Mutta soisi kyllä, että matkailija joka tulee kahdeksan tai 8000 kilometrin päästä saisi taksin, kun on sen kerran tilannut. Eikö se ole kohtuullista. Mata ne! Nähdään taas!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *