WOIHAN TWITTER

Tekee mieli sanoa jo että voihan twit…ter, eikö näitä härpäkkeitä ole jo liikaa. Itsellänikin jo niin monta, että en tiedä montako. Entä mitä tulisi seurata ja millä frekvensillä ja entä mitä ne muut käyttävät ja seuraavat. Pääasiassa tulee käytettyä sitä naamakirjaa eli facebookia. Siihen on aivan proosallinen syy. Se on tapa tavoittaa jälkikasvua, joista toinen on siellä ja toinen ei varmaankaan tule koskaan olemaan, jos voi sanoa, että ei koskaan. Toistaiseksi ei. Kunnioitan periaatetta. Samalla siellä feisbuukissa tapaa kavereita, sukulaisia, työkavereita ja voi hoitaa vaikka järjestötoimintaa. Mainostajat myös ovat oppineet jostain kummasta mistä minä tykkään ja mistä en niin kamalasti. Välillä on tullut ihan hyviäkin vinkkejä. Viimeksi tyrkyllä oli ilmainen Digital Body Language kirjanen. Tietenkin digitaalisesti. Tilasin. Eli facebook on ihan käyttökelpoinen paikka, vaikka täyttä varmuutta ei olekaan kuka tai ketka saavat kaiken tiedon haltuunsa. Toisaalta, jos minun tietoni kiinnostaa, niin siitä vaan. Siellä on myös noin 900 miljoonaa muuta pengottavaksi. Siitä olen kuitenkin pitänyt huolta, että kerron matkoista vasta jälkikäteen. Kai ymmärrätte, että miksi. Kukapa nyt haluaa julistaa isännätöntä avoimien ovien päivää koko maailmalle, ellei halua koitella kotivakuutuksen kestävyyttä aivan tosissaan. Sitten on tietenkin se Skype. Aiemmin oli se messenger. Itse asiassa sillä kai useimmat meistä ovat aloittaneet pikaviestinnän. Joitain vuosia sitten mesetettiin ja nuoriso irkkasi. Irkkaavatko vielä en tiedä. Sen tiedän kumminkin, että vanhojen pappojen on turha mennä sinne killumaan, jos ei osaa sitä kieltä mitä siellä käytetään. Kokeilkaapa vaikka, niin huomaatte alle varttitunnin miten pihalla olette, ellette ole jo lentäneet pihalle täysin häpäistynä reliikkinä. Se skype on siitä hyvä, että siihen voi perustaa monta minää. Alkuun minullakin oli vain yksi minä, mutta sitten meinasi mennä puurot ja bitit sekaisin. Perustin itselleni yksityisen ja virkamies-skypen eli tilin eli minät. Nyt näyttää selkeämmältä. Skype on aivan oiva väline töissäkin pikaviestintään, eikä maksa mitään. Jopa kokouksiin voi osallistua tämän skypen välityksellä ja toimii ihan siedettävästi.  Sitten on tietenkin gTalk, jota en käytä, koska en ole tutustunut siihen sen kummemmin. Työn puolesta kannan laukussani mäkkiä, joten automaattisesti on käytettävissä se iChat. Se vaikuttaa ihan mukavalta sekin, vaan käyttäjiä on vähänlaisesti lähipiirissä, joten on jäänyt varjoon, mutta tili on tietenkin ja rupatellaan jos kohille sattuu. Samoin kävi sille Unthinkviritykselle. Nämä kaikki siis tietokoneella tai paremminkin tietokoneilla. Kotikoneella ja työkoneella. Osa varmaan jossain pilvessä myös. Nämä pilvipalvelut ovat ihan omaa luokkaansa. Se kun vaan päivittää uudelleen ja uudelleen, vaikka yhdestä laitteesta poistaa tiedot, niin ei mene kuin kissan aivastus, niin jo ovat tulleet takaisin sieltä pilvestä. Välillä sais olla ihan pilvetöntäkin.
Mutta sitten tulee se varsinainen vekotin. Viime kesänä lomalle jäädessä hommasin uuden lomalelun. Semmosen omenavirman valmistaman mobiilipäätelaitteen, jota kutsuttiin aiemmin puhelimeksi. Tässä läpyskässä puhelin on enemmänkin pakollinen lisävaruste. Kun vähän malttaa ottaa selville ja vaihtaa kuulumisia niiden kanssa, joilla tuo omenavirman tuote on ollut jo kauemmin, saa osviittaa mitä oikein pitää olla ja mistä sitä saa. Nyt on Viberia, Facebookia, Skypeä, What’s uppia ja kaikkea viritetty jo mainittuun kojeeseen. Ja tietenkin se Twitter. Sain pikaopetusta tähän tviittailuun, mutten koe itseäni vielä oikein varmaksi koko vitterin kanssa. Vähän tuntuu siltä, että kenelle ja mihin ne minun viestini oikein menevät, vai menevätkö minnekään. Seuraajia olen jo saanut ja itsekin yhtynyt jo moneen. Melko turhanpäiväiseltä se ainakin tuntuu tai tuntui kunnes tuossa reilun kuukauden päivät sitten noin puolen yön aikaan sain hyvän maistiaisen sen käytöstä. Japanilaiset vanhempani olivat käymässä ja istuttiin poikkeuksellisen myöhään keittiössä rupattelemassa. Yhtä äkkiä vaimoni alkoi hosua ja toimittaa japaniksi omille vanhemmilleen, että vaatetta päälle ja ulos. Ja kiireellä. Hän sai iPadiinsä viestin twitterillä, että meidän talon päällä loimuaa revontulet. Viesti tuli toiselta japanilaiselta jostain päin Universumia. Me tietenkin törmättiin pihalle ja tuijotettiin taivaalle. Siellähän ne loimusivat Mönnin kylän taivaallisella näyttämöllä. Voitte vain kuvitella kuinka ikionnellisia japanilaiset vieraamme olivat tästä ainutlaatuisesta tilaisuudesta nähdä ne kuuluisat revontulet. Mutta eivät olisi nähneet ilman sitä hemmetin twitteriä, jota vaimoni osaa käytää hyvin jalostuneesti. Se oli todellista täsmäajoitettua pikaviestintää, jolla oli melkeinpä elämää suurempi merkitys. Seuraavaksi lataan jostain bittien taivaasta twitterin opaskijan For Dummies. Ja jos haluatte twiittailla tästä tai muusta minulle niin sieltä twitteristä löydätte nimimerkillä @punaparta. Katsotaan mitä näillä härpäkkeillä saadaan aikaan. Voin vain kuvitella katsellessani tyttäreni alle viisvuotiaan näppäryyttä lainatessaan ukin omenapuhelinta ja pelatessaan sitä Ängriböödsiä. Siinä on sutinaa, kun Nipa pelaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *