EI KAHTA ILMAN KOLMATTA

Niinhän sitä sanotaan, jotta ei kahta ilman kolmatta ja se taitaa taas pitää paikkansa. Mistä lie sitten kyse? No, arvatkaa. Tietenkin käsikirjoittamisesta. Mistäpä muusta? Sehän se on ollut sydäntäni lähellä jo kolmattakymmenetä vuotta. Tuossa viime vuoden loppupuolella tulla putkahti työpöydälle melkein peräkanaa kaksi roopuskaa. Toinen oli nimeltään ”Käsikirjoittaminen” ja sen oli toimittanut se Hirvosen Elina. Kanteen oli rustattu vielä sanat; ”Televisio, Elokuva, Radio”. Mie katselin kantta ja sitten aukaisin sisälle. Siellähän oli jo tutumpia nimiä; Siltanen, Idström, Lampela, Cederström, Teirikari, Varpio, Pylykkänen ja Tervo, siis se Kari Tervo. Mitäpä he sitten mahtavat kirjoittaa. Sen selitti se Hirvonen kaikkiin puolesta. Kyseessä ei ollutkaan mikään oppikirja, vaan jonkin sortin kokoelma semmoisten kokeneiden eli ennentehneitten puheenvuoroja elokuvasta, televisiosta ja radiosta, ja varsinkin niille kirjoittamisesta. Kirjassa näytetään pohdittavan käsikirjoittajan roolia sähköisessä viestinnässä. Se on toimittajansa mukaan informatiivinen, inspiroiva ja välillä poleeminenkin näkökulmia tarjotessaan. Niin, että mitä se semmoinen poleeminen oikein on. Työ pahalaiset luulette tietävänne, mutta ette tiedä kumminkaan. Ette ilkeä sanoa ettekä kysyä, jotta mitä se semmoinen poleeminen oikein on. Kaikkihan tietää, jotta mitä sillä tarkoitettaan, jos käyvään sitä polemiikkia jostain asiasta. Mie tarkastin oikein Nykysuomen sanakirjasta, jotta mitä se semmoinen poleeminen oikein on. Vaan en piruuttanikaan kerro, teidän pitää lukea se kirja itse. Joka tapauksessa se ottaa jossain kohti kantaa asioihin jopa sillein kirpeästi, ihan niin kun pistäs suuhun syyshallan paneman karpalon. Samanlainen jälkimaku tullee jossain kohden.

Eritoten mielenkiintoiseksi tämän Hirvosen likan rustaaman laitoksen tekee sen loppupää. Siellä se Siltatasen Juha kirjoittaa Äänen tarinoista huomioita radiosta ja kuunnelmasta. Ensin tietenkin vähän korotuttaa kulmakarvoja. Kuka nyt kuunnelmasta, eikö se lie jotain Kankkulan Kaivon aikaista höpinää. Mutta sitten mie luen vähän eteenpäin ja alan tajuta jotta no jot hitto, nyt mie tajuan mitä se Kurikan Pirkko ja Niiras-Vellu oikein siellä meidän laitoksella touhuavaavat. Aina ne puhuvat siitä kuunnelmasta ja pitävät seminaareja ja kaikenlaisia valtakunnallisia kilpailuja. Nehän taitavat olla oikealla asialla. Miusta tuntuu, jotta oikeastaan hyö työskentelevät vähän niin kun valtamedian parissa, vaikka joku Helssinkin herra sanoi, jotta kuunnelma on kuollut media eikä sen varaan kannata paljon laskee. Asia on kyllä kaikella viisiin päinvastoin. Sen voitte kokeilla jokainen pikatestillä vaikka kotonanne. Avaatte vaan näköradion ja olette katsomatta sitä ruutua. Niin ei mene silmän täyttäkään, kun huomaatte miten hyviä kuunnelmia meidän televisiojournalistit tekevät. Hyvin pysyy mukana, vaikkei katso kuvan kuvaa. Tämän päivän televisio on tehnyt kuunnelmalle suuren palveluksen.  Se on tuonut kuunnelman kaikkien saataville ja ei kun paranee, kun saadaan kaikille ne digipoksit. Sen kun vaan kuuntelette televisiota. Siinä toteutuu vielä erinomaisesti lause, jonka mie oikein alleviivasin tästä Hirvosen toimittamasta laitoksesta: ”Äänimaailman merkitys on kuunnelmassa todellakin yllättävän hallitseva.” Siinä se on, se viisasten kivi. Tuon kun pitää mielessään ja tekee parhaansa, niin syntyy hyvää jälkeä ja telkkari toimii radiona verraten hyvin. Lukekaa avoimin mielin, älkääkä olla milläskään, jos vuotatte liikaa sitä poleemisuutta, se on siellä piilotekstissä jossain.

No, toinen roopuska tulla tupsahti sitten kohta ensimmäisen jälkeen. Tämän oli rustannut kansien väliin semmoinen Leinon Timo, ja hää oli antanut kirjalleen nimeksi; Sanoista eläviä kuvia, käsikirjoittajan opas.Mie luulen jotta tämä on menestys, jo senkin takia jotta siinä on kuvia. Vähän toista sataa sivua ja melkein joka sivulla kuva, sehän toteuttaa jo nimeänsä – sanoista eläviä kuvia. Nämä kuvat alkavat elämään, kun kaikki tuttuloista elokuvista. Hyvin valittuja esimerkkejä ja tekstistä saa selvän tämmöinen tavallinen tierikkakin. Sitä polemiikkia mie en tästä kirjasta löytänyt, liekö sitten siinä mielessä huonompi, vai jos ei liene mahtunut, kun on puoltoistasataa sivua ohkaisempi kuin tuo Hirvosen opus. Eikä siinä mitään, ei kai sen poleemisuuden tarvitse joka roopuskassa ollakaan niin näytillä. Sivulla 73 miulle tuli kyllä vähän hätä. Siinä hää esittelee Voglerin mukaan sankarin matkan vaiheet kolminäytöksisessä pitkässä elokuvassa. Sehän alkaa tavallisesta maalimasta ja sitten tulee se kutsu sinne seikkailuun, josta sitten pitää kieltäytyä ja sitten tavataan se oppi-isä ja sitä tehden. Miusta tämä on aika turha osa tai kohta koko kirjassa. Ei muuten, mutta kun istuin tuossa jonkin aikaa takaperin filosofi Määttäsen luennolla, niin hää se todisti, että suuret tarinat on loppu. Sillä mie vaan. En muuten. Voglerin pitää vähän muuttaa sitä matkan rakennetta vissiin. Muuten kelpo kirja ainakin niille, jotka vasta miettivät, jotta mille alkaisi.

Sitten se kolmas. Se vissin antaa odottaa vielä itseään, mutta mie olen antanut itselleni kertoa, jotta Mestari Pirilä hää rustaa kanssa roopuskoo. Helekatti vie, kirjoittaa koko kirjan yhdestä otoksesta. ja toiset kirjoittaa koko käsikirjoituksen maaliman sataan sivuun ja Pirilä ei saa samaan tilaan kuin yhden ainoan otoksen. Vaan se lienee pisnetti-miehiä, taitaa olla sarja tulossa. Sitä kannattaa odottaa, sen mie tiedän vanhastaan. Hää kun saa sen kansiin, niin silloin on tullut Mestarista myös Maister. Vaan ei kahta, ilman kolmatta siinäkään.

Julkaistu 1. kerran   VISIO 2004 selkokielinen 21.1.04

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *