ETÄTYÖN AIKA

Vuosia sitten vannottiin jo etätyön nimeen. Ajateltiin, että tietoverkot vapauttavat raskaista matkoista maailman ääriin ja voidaan tilata jokin työn osa sieltä missä se parhaiten osataan, tietenkin kustannustehokkaasti! Vain modeemi päälle ja yhteys jonnekin. Mitä tapahtui? Ei mitään. Kaikki jatkui ennallaan. Ihmisiä on kiva nähdä henkilökohtaisesti ja monesti asian esittäminen toiselle on nopeampaa ja helpompaa naamasta naamaan varsinkin alalla, jossa on luotava uusi illuusio asiasta jollekin tietylle kohderyhmälle johonkin tiettyyn mediaan.

Mihin tämä ajattelu johti? Vääjäämättä alan varsinaiset työt keskittyivät pääkaupunkiseudulle ja tarkemmin Helsingin ydinkeskustaan. Jotkut uskalsivat jopa jonnekin Olarinluomaan, missä sekin lienee. Eikö se ole jo ”landella”. Maalaiset tunsivat heitä kohtaan suurta sympatiaa tarvitessaan city-serkkujen palveluksia.

Nappulat ja nappuloiden näyttäminen on tärkeätä edelleen, myös suuret avaruusgeometriset kappaleet ovat tärkeitä, siis nämä tilat missä voidaan valmistaa audiovisuaalisia elämyksiä. Studio on edelleen studio. Ihminen ei ole kutistunut samassa suhteessa kuin kamerat, muuta kuin henkisesti ja siinä suhteessa taitaa olla kameroiden edellä. Jossakin on siis edelleen kuvattava, äänitettävä, nauhoitettava, jälkikäsiteltävä, kopioitava ja jopa käsikirjoitettava.
 
Koko prosessia on alettu kutsua sisältötuotannoksi. Siis tuotetaan sisältöä. Sisältö puolestaan tarkoittaa, että on oltava jokin tila, mikä pitää täyttää. Meistä on siis tullut eräänlaisia ahtaajia. Otetaan sisältöön liittyviä komponetteja ja tungetaan ne johonkin tilaan. Sitä parempi mitä enemmän saadaan samaan tilaan mahtumaan. Olemme kompressoinnin mestareita myös sisällön kannalta. Sen huomaa vaikka katsomalla nykyisiä tv-mainoksia, sillä niistä varsinainen asia on kompressoitu kokonaan pois. Esitetään siis joku aivan toinen ”sisältö” ja sitten viimetingassa ilmoitetaan viimeisten freimien aikana mistä tässä oikeasti on kysymys. Tämä kaikki tehdään tietenkin parhaalla mahdollisella koneistolla huolella viimeistellen. Tekniikka suo äärimmäisen monimutkaisia virityksiä vangitsemaan ihmisen tarkkaavaisuuden hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.
 
Jotta jotain voidaan täyttää siihen tarvitaan siis se tyhjyys. Tämä vanha zeniläinen viisaus on helppo ymmärtää, vaikkapa aamukahvia juodessa. Kuppia on vaikea täyttää ellei se ole tyhjä. Tyhjyys on kaiken perusta. Ilman tyhjyyttä ei voi olla mitään, tämän ovat oivaltaneet päättäjät ja digitaalikanavalupien ostajat. On luotava tyhjyys, jotta se voidaan täyttää. Miksi pelätä ja vastustaa voimakkaasti tätä zeniläistä viisautta. Mikä siinä pelottaa kaikkia niitä petterijärvisiä, jotka kertovat näiden virtuaaliajan munkkien tehneen väärän valinnan. Tietenkin tyhjyys. Siihen me länsimaiset, nyt jo Eurooppaan kuuluvat puoliskandinaavit, emme ole tottuneet. Me olemme saaneet mallin, jonka mukaan vain siellä on elämää, missä ratikat ovat tupaten täynnä, tai joka viides minuutti tehdään murha. Siellä on täyttä ja se on oikeaa elämää.
 
Iloitkaamme siis tyhjyydestä, minkä digitaalitelevisio on meille luonut. Ajatelkaa mikä etuoikeus on kaikilla niillä kymmenellätuhannella vastaanottamisen mahdollistavan laitteen omistajalla, jotka saavat nauttia tyhjyydestä tai sitten siitä oikeasta sisältötuottamisesta, jota Luoja paratkoon on tarjolla yllin kyllin sieltä kompressoinnin luvatusta maasta. Omalla kielellä ja omasta kulttuurista lähtevää tyhjyyden täyttämistä on myös nyttemmin pistetty jalalle. Kiertävät lähettiläät ovat jalkautuneet aina maakuntiin asti. Nyt meitä taas tarvitaan. On alkanut uuden asuttamisen aika. Mistä löytyy se Digitaaliajan Vennamo, joka tekee uudelleen ihmeen, jonka me olemme kokeneet viimeisten kovapanosammuntojen seurauksena itäisen naapurimme kanssa. Tämä Digi-Veksi tulee jäämään historiaan, jos onnistuu tehtävässään täyttää tyhjyys fenno-ugrien bittiavaruudessa, mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman halvalla, äärimmäisen vähille katsojille, äärimmilleen kompressoituna.
 
Nyt tarvitaan jälleen kirkasotsaisia Suomen tyttöjä ja poikia. Kansalaistalkoot ovat alkaneet. Odotamme innolla kenelle myönnetään ensimmäinen ”För tapperhets skull -mitali”, kuten jotkut saivat silloin aikoinaan annettuaan kaikkensa ja lopulta sen ainoansa.
 
Etätyön aika on alkanut, mutta ei vieläkään verkkoja pitkin, emme tapaa toisiamme vieläkään bittijonoja tuuppaamalla toinen toisillemme, vaan naamasta naamaan, mikä sinänsä ilolla todettakoon. Tiedättehän mistä Digi-Veksit etsivät avun ja ketkä hurahtavat täyttämään ääretöntä. Olkaa tarkkana, jos ette muista enää mitä siitä sai, niin atomeina se oli noin puolihehtaaria kivistä korpea, josta paljain käsin sai raivata omalle tönölle paikan, jossa aamukahviin sai tirauttaa kantturasta rasvaisen maidon, jos sitä oli. Siis sitä kantturaa.
 
Muitakin mahdollisuuksia toki on, mutta vain harvoin totuuden puhujilla on ollut sijaa majataloissa, joten jätetään se tällä kertaa. Tulevat ajat koittelevat etenkin kaikkia katekeettoja ja varsinkin heitä, jotka ovat vastuussa siitä tyhjyyden täyttämisestä. Sisältötuotannosta vastaavat käärikää hihanne. Käsikirjoituksen katekeetat sen sijaan tietävät, että kirjoitetaan sitten, jos on jotain sanottavaa,  vai siitäkö se digitaalinen tyhjyys johtuu. Herranen aika! Taas yö ulkona.
 
Juha Virekoski
Käsikirjoituksen lehtori
Joensuu
 
 
 Julkaistu 1. kerran  VISIO 1/2002

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *