KAMERAA EI JÄTETÄ

Nyt näyttää olevan muotia kaikenlaiset selviytymisleikit. Laitetaan porukat pinteeseen ja katsojat seuraavat, jotta miten ihmiset seleviävät mahottomilta tuntuvista tilanteista. Siinä tutkitaan keksiselijäisyyttä ja sinniä miten pinna kestää. Vaikeusastetta näyttää vielä lisäävän se, jos pistetään urokset ja naaraat sekalutta ja lupa on ottaa kaveri, jos vaan saa toisen taivuteltua. Näitä on hauska seurata ja jännittöö kuka on heikoin lenkki, voe tokkiisa. Tarpeeksi kun vielä ripottelloo kameroita niin tuntuu kuin olisi itse mukana. Miten paljon sitten lienöövät ohjailtuja nuo tilanteet tarina ei kerro, mutta tuntuut myyvän hyvin. Siinä on se suuren seikkailun maku. Eikö lie nykyihminen jo niin vieraantunut kaikenlaisesta selviytmisestä luonnossa, jotta pitää keksiä konstiloita millä taitoja koitellaan, no mikäpäs siinä. Tuskinpa vaan näissä kuitenkaan on sitä oikeeta vaaran mahollisuutta mukana, kun on kymmeniä kameramiehiä ympärillä ja tietää, jotta joku pelastaa viimehädässä kuitennii. Ja niihä se pittää ollakkii ei siinä sen puoleen mittää.

Liekkö siitä sitten juohtunut Niemis-Veikolle mieleen, jotta mitä jos myökii yritettäs jotakin ekstriimiä, kun se kerran on niin muotia. Ja ihan niinkun Ison Käden johdattamana Veikko sattukii tapaamaan sellasen kaverin, jonka kanssa aikansa juteltuaan sai idean, eli ajatuksen. Eikä ehtinyt kissa aivastaa, kun itsekin huomasin olevani melkoisessa seikkailussa mukana.
Sovittiin, jotta tavataan koulun pihassa heti kohta aamu neljän jälkeen ja mehtävarustus mukana. Ensimmäiset pakkaset nipisteli jo nenän nipukkoo siinä muita odotellessa. Koulun pakettiautoon lastattiin aamuhämärässä kuvauskalustoa ja paikalle siunautu puolenkymmentä opiskelijaa mehtään lähtöä varten. Olipa mukana yks saksalainen vaihturikin. Siinä sitten odotellessa juteltiin aiheesta ja mie tietennii koitin selvitellä, jotta minkälainen kokemus kelläi on tanaka tästä leikistä. Kaikki olivat yhtä ummikkoja, joten koitin siinä sitten antaa viimekäen tietoa, jotta ovat sitten herkkänä, kun alkaa tapahtumaan. Eikä siinä just muuta voina neuvoa, kun että karkuun ei saa lähteä ja kameroita ei jätetä, niiden pitää käyvä hammaan loppuun saakka. Vähän tuppasivat hymyilemään, mutta kun mie kerroin, jotta kohde liikahtaa täyteen vauhtiin heti ja tulloo kohti 16  metriä sekunnissa, niin siitä voipi jokainen päätellä mihin suuntaan kannattaa lähtee karkuun ja sama saksaks.  
Ajettiin sitten parikymmentä kilometriä Joen kaupungista aina Pyhäselekään saakka, siellä oli vastassa sitten asiaan vihkiytynneet kaikkine tarpeellisine varusteineen, heillä oli muutai kättä pitempää kuin kamerat.
Ensmäinen aamu mäni sitten harjotellessa. Kamerat kävivät ahkeraan ja saatiin kaikenlaista juttuu nauhalle, mutta varsinaista asiaa ei. Mietittiin mitä tehdään. Alakuasukkaat kertovat, jotta ovat valamistelleet tätä seikkailua jo kolme vuotta, mutta eilenkin jälleen ilman tulosta. Kohde oli kyllä käynyt kaurassa, mutta vaihtana maisemaa, jotta vieläkö sitä sitten huomenissa jaksais koittaa. Kamerat oli jo kassissa ja vähän sellanen fiilinki, jotta tointaako tuota enää herätä kolmelta aamulla tyhjän perään. Kuitenkin siinä sittenPuustis-Seppo arveli, jotta jos sitä huomenissa koittas vielä. Mie ilmotin heti, jotta mukana kun pukama. Ja jopa alkoivat muutkin miettiä uutta reissua.
Seuraavana aamuna sama homma aina siihen saakka, kun saatiin tieto, jotta ollaan kuumilla jälillä. Vesaaukas säpin ja niin lähti karjalankarhukoira töihinsä, eikä aikaakaan kun kuultiin terävä haukku. Sillon kävi mielessä, jotta nyt otetaan kameramiehistä ja -naisista mittaa. Sitä olis nyt sitten mentävä kameran kanssa sinne haukulle. Siinä sitten arsinoin, jotta kuka opiskelijoista mahtoi lähteä koiramiehen mukaan. Taisi olla Mari! Sitten pamahti. Hiljaisuus. Ilmoitus, että kohde liikkuu edelleen, mutta osuma on. Tämän jälkeen jäävät ”heikoimmat lenkit” ja ”survivalohjelmat” hoppeelle. Se on nyt sitä ekstriimiä koko rahalla. Nyt punnitaan miten vakaa on kamera, kun kohde näyttäytyy. Sitten kuului toinen laukaus. ”Nalle nurin”, ilmotus tuli tuotapikaa. Kamerat ovat jo paikalla, kun mie pääsen kaadolle. Ilmassa leijjuu adrenaliinin tuoksu, Chanel vitosesta ei ole tietoakaan. Kamerat käyvät ylikierroksilla, ääntä otetaan talteen joka puolella. Tunnelma on huikea.Tämä on oikeata seikkailua. Niin saivat opiskelijat oppia, miten helppoo on karhunmetästys, kun ensin toiset tekevät valmistelutyötä muutaman vuoden. Saahan nähä millasen tv-ohjelman ummikot tästä vääntävät. Taitaa tulla kakskin. Poikien versio ja Minnan versio. Odotan innolla. Pohjois-Karjala on taas tarjonna parasta antiaan. Siitä saimme Veikon kanssa monta ajatuksentynkää, mitä voidaan kehitellä niistä lähtökohdista, mitä kaikkein omin tarjoaa av-tuotannolle. Katsotaan. Kameraa ei jätetä! Eikä aihetta.       

Julkaistu 1. kerran  VISIO 2002 versio 2 / 24.11.02

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *