TSURUTON MIES

Toukokuussa maalaistuottajasta tuli jälleen kaupunkilaispoika. Ihan oikeasti, muutin kirjat kertaheitolla Joensuuhun, kun kerran siellä on virkakin. Ja niin kun muistatte surullisen hahmon ritarin aseenkantaja Sancho Pantza sanoi: mikään virka ei ole kelvollinen ellei siinä saa syödä mahaansa täyteen. Tämä on toteutunut ainakin täysin mitoin täällä Joen kaupungissa. Toinen ajatus oli se, että jos aikoo opettaa on myös tehtävä, sen verran käsityöläisammatti tämä kuitenkin on. Tämä prinsiippi ymmärretään myös täällä Joen kaupungissa. On siis tehtävä töitä omilla käsillä, korvilla ja silmillä. Parikymmentä kaks vuotta tuli täyteen tilaustöitä, vaikka sopi siihen matkaan muutakin, mutta pääasiassa noita ensin mainittuja, joten se tie  tuli nähtyä kokolailla tarkkaan. Ehkäpä se maailma onkin varattu nuoremmille ja innokkaimmille kirkasotsaisille isänmaan toivoille. Olkaa hyvä! Siinä sitten tuli mietintään, että mille alkaisi, kunnes kuin tilauksesta luin uutisen ja vielä Hesarista. Arvelin iteksein, että ei voi olla mahdollista, että… tai jos sittenkin. Itse asiassa tarkemmin ajatellen siinä lehdessähän luki, että Virekoski vikkelästi hommiin tää on sun juttus. Hiivin hiljaa tiionkonneen ääreen ja söhäytin meilin Paukkuselle. Eikä mennyt pitkään, kun sain paluupostia; ”Lähen, Paukkunen”. Sitten huomasinkin jo muutaman viikon kuluttua istuvani lennolla Helssinkistä Naritaan. Kuin tilauksesta siunaantui pyyntö tulla senseiksi erääseen Suomi-Eventtoon Shimanen prefektoraattiin. Niin oli sensei Virekoski matkalla Jaappaniin.

Se Narita kun on se Tokion lentokenttä, niin mänin sitten sinne Tokioon öitsemään. Akasaka oli sen kaupunginosan nimi ja se oli ihan siinä ylähuoneen vieressä se hotelli, mikä minusta tuntu ainennii kuuven tähen hotellilta, josta ei ole yhtään sakaraa poikki. Ei saanu ite painaa edes hissin nappuloita. Siinä oli sitten sopivasti aikaa ennen lentoa Izumiin. Olin sopinut erään tapaamisen, joka kieltämättä jännitti hieman, mutta sen vastapainoksi kutkutti mieltä ihan älyttömästi. Nipistelin ihtiäin moneen kertaan, että olenko minä nyt ihan tosissani ja oikeesti Jaappanissa. Kysyin respastakin ja vakuuttivat niin olevan. Olin siis äärimmäisen lähellä tulevan dokumenttielokuvani päähenkilöä, vaikka Joen kaupungista sinne oli matkaa osapuilleen 9000 kilometriä, mutta nyt enää vain pari korttelia. Kaduillahan siellä ei juuri nimiä ole, joten hurautin taksilla sinne parlamenttiin.
Eikä aikaakaan, kun huomaan, että olen kuunnellut erästä huikeimmista tarinoista, mitä olen koskaan kuullut. Sitten siirrymme päähenkilön parlamenttiasuntoon, jossa syömme isännän opastuksella jaappanilaisen illallisen. Herkullista, vaikka taisin olla niin tohkeissani, että söin ravut saksineen. Sain kasaan kolme tuntia kuvaa ja ääntä ja tunnin pelkkää ääntä. Ja mikä parasta selevällä suomenkielellä. Pohjois-Karjalan murre ei juuri enää erottunut, mutta pohjoiskarjalaisuus kyllä. Jaakonvaaran suuri poika oli kertonut elämästään ja vaiheistaan kuutisen tuntia. Se on aika paljon yhdellä kertaa Japanin ylähuoneen jäseneltä. Ovat aika kiireistä porukkaa. Tämä Maruteikin nukkuu korkeintaan viisi tuntia ja kaikki muu menee kansan edustamiseen. Tämä lämminhenkinen ja mukava herrasmies saattoi minut taksiin. Sanoi jotain toisella kotimurteellaan ja huomasin olevani jälleen hississä, minkä nappia en vieläkään saanut koskea.
Nyt oli aika juhlistaa matkaa. Avasin minibaarin, mutta pelkkiä tölkkejä ja mitä lie siidereitä. Ja vähintään viiden tähden hotelli. Laitoin sitten kasetin kameraan ja ajattelin katsoa koko materiaalin kerralla niinkuin sitten teinkin. Joitain muistiinpanoja olisi hyvä tehdä mietiskelin ja vetäisin yhden piirongin laatikon auki paperia etsiessäni ja siinähän niitä oli pitkä rivi samettikoteloihin upotettuja wiski ja konjakkinassakoita. Tömäytin.
Aamulla heräsin outoon tunteeseen. Kello oli viisi. Minun oli pakko katsoa koko neljäntunnin muistiinpanot uudelleen. Hitto, tässä on jotain, mutta mitä se on. Sitä siinä sitten pähkäilin yksin keskellä Tokiota. Säntäsin hotelliin respaan kysymään, joko voisin lähettää sähköpostia Paukkuselle, mutta sanoivat Internetin olevan vielä kiinni. Palasin huoneeseen ja aloin luonnostella sopimusta päähenkilön ja tuottajan välille. Sitten tutustuin siihen kuinka viehättävästi sakurat kukkivat pääsiäisenä ja millaista olisi ollut elää Edo kauden samuraina vaikkapa Matsuen linnassa. Joskus kyllä tuntuu, että niin on ollutkin, mutta tuskin kuitenkaan samuraina. Ehkäpä lienen sepitellyt niitä haikuja vai mitä tankoja ne lienee. Palasin kotiin.
Neljä kuukautta myöhemmin, eli viimeviikolla huomaan, että olemme kuvanneet 21 digibeettanauhaa turvoksiin. Päähenkilö tuli yllättäen Suomeen ja niin oli aloitettava työt. Kohde on tottunut kameroihin ja kaiken maailman toimittajiin, joten kuvaaminen ei tuottanut ongelmia. Kaksi viikkoa pyörimme ympäri Suomea ja vihdoin sitten Jaakonvaarassa kävimme katsomassa kotimökkiä. Kuvasimme sen kolmella kielellä het kerralla. Se jaappanin kieli tuntui niin kotoisalta Lieksan Jaakonvaarassa, ihan niin kun yhtä runoa vaan. Niin vaan väänti Turusen Martti japanit helepon olosesti, kun selitti vaimolleen kotonsa pihapiiriä.
Ensi keväänä jutellaan sitten suomeksi Jaappanissa, kun kuvauksia jatketaan. Näin alkoi syntyä dokumentti Tsuruton Mies – henkilökuva Marutei Tsurusen elämästä. Mitä se sitten loppujen lopuksi on – sitä en vielä tiedä, ainakaan tarkalleen. Mutta aikaa on miettiä, sopimus kassakaapissa rauhoittaa mieltä, mutta mitä se on, se semmoinen dokumentin tekeminen. Hitto, pittää kyssyy Paukkuselta, jospa se tietäis. Kuvattava on kuitennii paljon, se kävi seleväks. 
 
Maalaistuottaja Virekoski 

Julkaistu 1. kerran VISIO 12.8.02

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *