Walkun päiväkirja

Päiväkirja tuo mieleen opuksen, johon kirjoitetaan päivittäin, eikö niin. Tytöt kirjoittavat teini-iässä kaikkea mitä tapautui sen ja sen kanssa tai ei tapahtunut. Kenraalit kirjoittavat sotapäiväkirjaansa sen mitä tapahtui tai ei tapahtunut sotatantereella, mutta ei sitä mitä olisi pitänyt tapahtua. Minä puolestani en sitoudu kirjoittamaan päivällä enkä yöllä, vaan ehkä milloin mitenkin. Voin myös kirjoitella, mitä olisi pitänyt tapahtua!

Walkku eli valmentaja tekee kaikkensa valmennettavien eteen, jos nämä antavat siihen valmentajalle mahdollisuuden. Sitoutuminen on ja täytyy olla molemminpuolista, muuten ei tulee hyvää lopputulosta tai tulosta ollenkaan. Jos taas halutaan huipulle tai rakentaa huipputiimi, niin silloin on annettava enemmän kuin kaikkensa.

Valmentamista en kutsu enää työksi, muuta kuin siinä mielessä, että se perustuu voimassa olevaan työsopimukseen ja että antaumuksestani asiaan suoritetaan kerran kuussa kohtuullinen korvaus. Muuten pidän tätä valmentamista kutsumuksena ja siihen on monta syytä, jos joku haluaa syitä etsiä.

Elän siis omaa unelmaani tässä elämänvaiheessa. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen. Tärkeimmät niistä luonnollisesti rakastava vaimo ja lapset ja lapsenlapset, sekä muutamat hyvät ystävät. Toistaiseksi voimassaoleva työsopimus, kohtuullinen terveys, tulot joilla tulee toimeen. Lisäksi mukava koti tai oikeastaan kaksikin ja erinomaiset lähisukulaiset Suomessa ja Japanissa. Saan siis keskittyä melko hyvin unelmani toteuttamiseen, eli valmentamiseen ja erityisesti tiimivalmentamiseen vasta perustetussa Y-akatemiassa Karelia nimisessä ammattikorkeakoulussa. Siellä on hyvä meininki erinomaisten kollegojen kanssa touhutessa ja erinomaisten valmennettavien kanssa yhdessä tulevaa luodessa. Mitä voi tarvita enemmän. No, ainostaan lisää valmennettavia ja yhä laajenevan heimon, jossa kaikki yhdessä toteutamme omaa unelmaamme. Siinä se. Lyhyesti.